Hopitutuqaiki

The Hopi School

PO Box 56
Hotevilla, Arizona 86030

928-734-2433
www.hopischool.net

Scholar’s Library


Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language

Download this book: [ ASCII ]

Test

Title: Aave
Author: Pontoppidan, Henrik
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Aave" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



AAVE

Kirj.

HENRIK PONTOPPIDAN

Suomentanut

Fanny Johansson



Raumalla,
Rauman Kirjapaino-Osakeyhtiö,
1896.



I.


Pimeänä ja synkkänä lokakuun iltana vyöryivät vanhan-aikaiset vaunut
rappeutuneella maantiellä, joka eriskummaisesti kaartaen ja
äkkijyrkkänä johtaa ylämaalta suuriin Nörrekjaerin luona oleviin
metsiin ja soihin. Korvia myöten valkoiseen sadetakkiin puettuna, josta
ainoastaan pitkä, punainen nenä pistäytyi esiin, istui ajuri
kumarruksissa sateen tähden, jota lakkaamatta tulvi ja joka kahdeksan
päivän kuluessa oli vetyyttänyt kentät ja tehnyt tiet kulkuliikkeelle
miltei sopimattomiksi.

Hengenvaarallista oli kulkea syvien laaksojen pohjalla, joihin tie vähä
väliä äkkijyrkästi suistui. Valo vaunulyhdyistä, jotka kahden
tulipunaisen kuulan tavoin loistivat usvan lävitse, väräili
vesitäytteisissä ojissa, tulvivissa niityissä, itkevissä puissa ja
yksinäisissä majoissa. Vanhentuneet vaunutkin huokailivat ja valittivat
kulunutta nahkaansa aivan kuin luuvaloinen vanhus, joka on parempiakin
ja onnellisempiakin aikoja elänyt.

Niin oli tosiaan vaunujenkin laita. Sen ovilla oli niinhyvin sinisiä
vaakuna-kilpiä kuin kullanvärisiä tammenlehtiseppeleitä maalattuina.
Suuressa arvossa olivat ne olleet, kreivittären häävaunut kun olivat;
usein oli niiden pehmeissä patjoissa kuulunut rakkauden kuherruksia ja
kuiskeita. Nyt saattoi nähdä, että ne, samoin kuin vanha, punanenäinen
ajurikin, olivat virkaheittoja. Ruoskan lyönneistä, joilla hän koetti
lyhentää aikaa sekä vähemmän ystävällisestä tervehdyksestä, jonka
talonpoikaisvaimo-raukka sai osalleen, Voipi päättää, ettei kenkään
kreivillisen perheen jäsenistä istunut vaunuissa, kankean, nikaraisen
nahan suojassa.

Niin ei ollutkaan. Suojassa siellä oli nuori, porvarissäätyyn kuuluva
tyttö, papintytär, Aune nimeltä.

Hän istui kokoonvaipuneena kunnia-arvoisain ajoneuvojen yhdessä
nurkassa, kalpeana ja puristunein huulin eteensä tirkistäen. Lyhdyistä
tuleva heikko valo, joka pienten, himmeäin ikkunain kautta tunki
vaunuihin, valaisi yksinkertaista, mustaa pukua sekä kahta isoa tummaa
silmää, ollen näissä kummallinen loiste, mikä todisti, että usea yö
peräkkäin oli itkien vietetty. Tämä kuin myöskin surusta riutuneet
kasvonsa, musta surupukunsa, häntä seuraava tuoreiden havujen ja
karboolin tuoksu, selitti tuon loisteen syyn.

Aika ajoin, kun ruoskanlyönti tai joku epätasaisuus tiellä sai vaunut
nytkähtämään, hypähti hän hermostuneesti ja oikaisi sitten itseään
jäntevällä liikkeellä. Peruuttamaton päätös kuvastui silloin hänen
kasvoissaan, veri nousi hänen poskilleen ja silmänsä säkenöivät.

Vähitellen kuitenkin vaunujen heiluminen, vanhan nahan synnyttämä
narina, ikkunien taukoamaton tärinä ja sateen räiskinä uuvutti hänen
kiihoittuneet hermonsa ja hän vaipui jälleen pimeään nurkkaansa. Kuten
lintu pesäänsä lentää, kiitivät hänen ajatuksensa hyljättyyn pappilaan
lapsuuden kotiinsa, jonka hän äskettäin oli jättänyt ja jossa nyt
ainoastaan unohdettu hautaseppele, sammuva hiilus uunissa ja muutamat
vanhat huonekalut kertoivat kodista, joka oli hajonnut, onnesta, joka
oli särjetty.

Tässä vanhassa olkikattoisessa pappilassa, korkeitten, puuttomien
mäkien välissä, pienen, kurjan kylän takatta, oli hän nähnyt
päivänvalon eräänä kesäpäivänä ainoastaan kahdeksantoista vuotta
sitten. Elämänsä päivät oli hän viettänyt noissa pienissä, matalissa
huoneissa, tuossa vähäpätöisessä puutarhassa, siinä pienessä
maailmassa, joka uletttui tallista peltoihin, halavasta sorsalampeen,
täällä oli hänestä kasvanut rohkea, uljas, pienoinen ruskeaverinen
tyttö, joka ensi kerran jätti kotiseutunsa.

Harvoin oli hän käynyt kotinsa rajojen ulkopuolella; ainoastaan
pappilan takana olevalta korkealta vuorelta, jonne hän usein isänsä
seurassa meni katsomaan laskeuvaa aurinkoa, oli hän tähän asti ollut
tilaisuudessa vähän luomaan silmäyksensä tähän laajaan, levottomaan
maailmaan, jossa hän nyt oli taistelun alkava. Kahdeksan vuoden ijässä
oli hän samana päivänä kadottanut äitinsä sekä pienen sisaren; siitä
saakka oli hän elänyt kahden, hiljaisen, vakavan isänsä kanssa, jota
hän rakasti ylinnä kaiken taivaassa ja maassa ja joka tänäpänä oli
kätketty ijankaikkiseen lepoon.

Hän oli ollut noita väkeviä uroita, jotka saavat kautta elämänsä kärsiä
pilkkaa ja ylenkatsetta kuitenkaan sortumatta. Mahtavat kutsuivat häntä
ivallisesti "kerjäläispapiksi", eivätkä köyhät ja sorretutkaan, joiden
ystävä hän ennen kaikkia oli, kaikkina aikoina käsittäneet tuota
synkkää, vakaista miestä, joka apostoolein tavoin kulki ovelta ovelle
paljastaakseen vääryyttä ja lieventääkseen hätää ja puutetta: kaikesta
vainoomisesta huolimatta oli hän aina valmis auttamaan. Katkeria suruja
ja kovia koettelemuksia oli hän kärsinyt, mutta kuitenkin oli hän yhtä
luja ja taipumaton. Mikään ei voinut häntä lannistaa, kuolemankin
täytyi tulla salaa kuin varas yöllä tukkiakseen hänen suunsa
ainaiseksi.

Kahdeksan päivää sitten oli hän vielä terveenä ja reippaana palannut
kotiin sairaan ripitykseltä. Seuraavana aamuna, kun Aune riensi isän
huoneesen antaakseen hänelle aamusuutelon sekä yhdessä hänen kanssaan
rukoillakseen aamurukouksensa, makasi hän käsi posken alla kuten lapsi,
huoneesen tirkistäen -- mutta katse oli murtunut.

Aune huudahti sydäntä särkevästi ja oli seuraavina päivinä kuin
mieletön. Eivät rukoukset eivätkä puheet poistaneet häntä isänsä
kuolinvuoteelta, päänpuolessa hän istui yöt päivät itkien ja nyyhkien
kasvot käsien peitossa. Kaksi vanhaa ja puheliasta tätiä, jotka
vainajan vakavuuden ja spartalaisen elantotavan tähden eivät moneen
vuoteen olleet talossa käyneet, saapui nyt pääkaupungista pitääkseen
huolta tytöstä. Niin pian kun onnistuivat häntä vähin lohduttaa,
rupesivat he innokkaasti puuhaamaan hautajaisia sekä järjestämään
jälkeen jäänyttä omaisuutta.

Rikkaanlainen se ei ollut. Eipä ihme, jos tädit arveluttavasti
pudistivat kiehkuroitaan perin pohjin tarkastellessaan tyhjiä
laatikoita ja kaappeja. Vainajalla oli ollut oma katsantokantansa
tavarasta, jota ruoste ja koi raiskaavat; kauan ei kestänyt ennen kuin
tädit hämmästyksekseen huomasivat, että hän oli, sanan mukaan, jättänyt
lapsensa "Jumalan suojaan" -- kuten hän usein oli lausunut.

Sattumalta saivat he kuulla, että Nörrekjaerin leskikreivitär, vanha,
kivulloinen nainen, oli sanonut haluavansa nuorta, miellyttävää tyttöä
seuralaisekseen yksinäisyydessään. Mahdollisesti olisi tässä pelastus
orpo raukalle. Parin salaisen neuvottelun jälkeen vierashuoneessa,
josta Aune ei voinut mitään kuulla, lähti vanhempi tädeistä linnaan;
yllään oli hänellä musta silkkipuku ja silkkiseen nenäliinaansa oli hän
kätkenyt Aunen muotokuvan. Ilo ei ollut vähäinen, kun hän palattuaan
kertoi, että hänen armonsa oli suvainnut ottaa Aunen palvelukseensa.

Näytti siis, kuin kaikki saisi onnellisen käänteen; Aunen suostumus
enään puuttui.

Ettei tämä ollut niinkään helposti saatu, sen täti vanhukset aivan
hyvin tiesivät. Tuttua oli heille, kuinka jo lapsuuden ajoilta viha
hänessä kyti rikkaita ja ylhäistä kohtaan, jotka aina olivat hänen
isäänsä ivanneet ja vihanneet. Mahtava herraskartano, jonka pelkän
nimen mainitseminen tuotti pilviä isävainajansa otsalle, oli
ensimmäiseksi hänen sydämessään herättänyt ylenkatseen tunteen.
Pelvolla ja kammoksuen oli hän uneksinut sen meluavista metsästyksistä
ja yöllisistä keinuistaan palavine tulisoihtuineen, joista hän niin
paljon oli kuullut kerrottavan. Vielä nytkin vetäytyi hänen kätensä
nyrkkiin ja veri nousi hänen kasvoihinsa nähdessään linnan
kullanhohtavat huiput sekä köyhien viheliäiset mökit.

Kaiken tämän tädit tiesivät. Niinikään ei hänen itsenäinen,
intohimoinen luonteensa ollut heille tuntematon, Iuonne, joka paljon
muistutti isän synkkää totisuutta ja masentumatonta ylpeyttä ja mitä
suurimmalla varovaisuudella oli nyt meneteltävä.

Tätien ihmeeksi ja iloksi ei Aune ensinkään vastustellut. Päätänsäkään
ei hän nostanut, istui vaan samassa asennossa kuin koko päivän oli
istunut, itkien, kasvot käsiin kätkeyneenä sekä ihan tunnottomana
ympäristöstään. Aivan tahdottomana antoi hän toisten asettaa ja hallita
kuten parhaiten tahtoivat ja tätien kysymykseen vastasi hän vain
surumielin:

-- Tehkäät kanssani, kuten haluatte!

Vasta sitten, kun hän, hautajaisten jälkeen, istui vaunuissa ja
kuunnellen tätien yksimielisiä varoituksia ja neuvoja, tajusi hän,
mitä hänen kanssaan oli tehty sekä mihinkä hän oli matkalla. Hetken
tunsi hän pelkoa, niin että oli jo heittäytyä vaunujen ikkunasta ulos.
Mutta yht'äkkiä katosi pelkuruus ja levottomuus. Uhkamielisyyden tunne,
epäselvä viehätys, joka elvytti hänen puuntuneita jäseniään, täytti
hänen rintansa. Hän ei itsekään käsittänyt, mikä tunne häntä tällä
hetkellä valtasi tai mikä aikomuksensa oli, mutta hän tunsi, että
korkeampi voima johti hänen askeleitaan, että taivas itse oli ohjannut
hänet juuri tälle tielle ja hän oli kuulevinaan isänsä äänen, joka
rohkaisi häntä ja antoi toivoa.

Kaikki pelko, kaikki epäilys hävisi. Hän tunsi itsensä erinomaisen
lujaksi ja rohkeaksi, kuten urhoollinen asemies, joka yötiseen aikaan,
terävä ase nutussaan, hiipii vihollisen linnaan -- kostaakseen.

Mitä olivat vanhat, kokeneet tädit sanoneet? Olivathan he pyytäneet
häntä olemaan säntillisen, hillitsemään tunteitansa sekä muistamaan,
että hän nyt joutui maan ylhäisempiin perheisin. Hän oli kutsuva
kreivitärtä "hänen armokseen" ja suuteleva häntä kädelle heidän ensi
kerralla toisensa kohdatessaan. Kreivitärhän oli suvainnut puhua
ystävällisesti hänestä ja jo edeltäpäin oli hän joutunut "hänen
armonsa" suosioon -- niin olivat tädit sanoneet.

Aune hymyili muistellessaan näitä sanoja. Ripeästi kohotti hän päätään,
kädet puristuivat suonenvedontapaisesti ja hän vannoi itsekseen, että
he tulevat tuntemaan hänen olevan Thorbjörken pastorin tytär!

Vaunut vierivät viimeistä rinnettä alas.

Aune tempasi ikkunan auki saadakseen ilmaa. Mäen alapuolella eroitti
hän usvan läpi laajat suot. Vaunut vierivät sillan yli. Tie teki
äkkinäisen mutkan ja sen oikealla puolella näkyi rivi heikosti
valaisevia valoja.

Siellä olivat "suomökit." Vieretysten ne siinä olivat, kosteaan
suo-maahan vajonneina ja kurjuudessaan turvausivat ja nojasivat ne
toisiinsa kuten niiden asukkaatkin. Kaikkialla oli ikkuniin ripustettu
kurjia ryysyjä, jotka kuitenkin peittivät vaan alimman ruudun ja niiden
yli saattoi Aune, ohi kulkiessaan, nähdä sisälle tupiin. Huone
huoneelta, koti kodilta, toinen ahtaampi ja köyhempi kuin toinen, oli
tien varrella jokapäiväisessä alastomuudessaan ohimennen kertoen kukin
surullisen juttunsa.

Täällä, pimeässä, kurjassa tuvassa seisoi riutunut laiha vaimo pitäen
kädessään savuttavaa talikynttilätä; hän seisoi kumartuneena vuoteen
yli, jossa rivi nukkuvia lapsen päitä näkyi, kädellään varjosi hän
kynttilästä tulevata valoa. Tuolla istui punapartainen mies, pää seinää
vastaan nojautuneena ja nukkui, suu auki; puoleksi pukeutunut nainen
taasen seisoi ja suki hiuksiaan pienen kuvastin-palasen edessä.
Muutamin paikoin oltiin vielä iltasella ikkunan alla olevan pöydän
luona. Ikkunat olivat puoliväliin peitossa niin, ettei eroittanut muuta
kuin aterioivien isot, muodottomat varjot katossa. Toisissa mökeissä
valmistauduttiin menemään olkivuoteille. Mutta viimeisessä ja kaikkein
kurjimmassa huoneessa, jossa ei ollut repalettakaan ikkunassa, istui
ijäkäs mies ypö yksinään tyhjässä mökissä olevalla rahilla. Pää oli
vaipunut polville ja hän tähysteli suoraan eteensä, samalla kun
huulensa liikkuivat, aivan kuin olisi hän puhunut itsekseen.

Taasen tie kävi mutkaan.

Aune ummisti silmänsä. Tämä, puutteen ja kurjuuden kuva sydämmessään,
aikoi hän astua kreivittären luo.

Vaunut vierivät pitkään, sysi pimeään lehtokäytävään. Hevoset kävivät
jalka jalalta ja vesi roiskui pyörissä. Märjät, tippuvat puut
haamoittivat silloin tällöin kuten hirmuiset, liikkuvat aaveet.

Aune muuttelihe levottomana paikasta toiseen. Hänestä ei matka tahtonut
ensinkään loppua.

Yht'äkkiä huomasi hän kahden puun välistä pilkistävän valon, joka tuli
linnasta ja sydämmensä sykintä kiihtyi. Jälleen puristuivat kätensä
suonenvetoisesti. Ja vaunujen vieriessä linnan pihalle, koetteli hän
vielä kerran muistutella isänsä muotoa, saadaksensa ikäänkuin voimia
hänen siunauksestaan.



II.


Vaunut pysähtyivät ison pääkäytävän luo; mahtava, kunnioitusta
herättävä linna, korkeine tornineen ja huippuineen, kohosi mustana ja
synkkänä sumussa. Mistään ikkunasta ei loistanut valoa. Ainoastaan
avarassa etehisessä levisi kirkas valo korkeitten kiviportaitten sekä
niiden kullattujen rautakaidepuitten yli. Pieni, lihava palvelija
hyppäsi varovasti kosteita portaita alas, avasi vaunujen oven ja ojensi
lyhyen kaulan päässä olevan pyöreän, hiusvoiteella voidellun pään
vaunuihin, joita hän toisella silmällä tarkasteli. Huomatessaan Aunen,
vetäytyi hän taaksepäin ja levitti sateenvarjon, jonka oli tuonut
mukanaan samalla kun hän kohteliaasti pyysi neitiä astumaan vaunuista.

Aune, jota värisytti niin, että maailma musteni silmänräpäyksen ajan,
koetti koota koko rohkeutensa ja tarttui ylpeänä ja kylmänä käteen,
joka hänelle ojennettiin; tämän jälkeen hän käskevällä kädenliikkeellä,
joka ensin hämmästytti pientä miestä, mutta sitten saattoi hänet
hymyilemään, osoitti muutamia laatikoita ja kääröjä vaunuissa, -- astui
sitten reippaasti ja varmasti portaita ylös niin, että palvelija
vaivatta saattoi seurata häntä sateenvarjoineen.

Korkeaan etehiseen, jonka lattia oli mustista ja valkoisista
marmorineliöistä kokoonpantu, oli usva tunkeutunut peittäen sen kuten
kuvastimen ja taulujen yli levitetty harmaa harso. Kullatut lamput
paloivat uneliaasti pylväillä korkeitten, tummien tammi-ovien välissä,
jotka synkän juhlallisuutensa kautta näyttivät tietävänsä, mimmoinen
pyhimys niiden suojassa oli, samalla kuu mahdottoman suuret
hirvensarvet, aivan kuin vakoilevat vartijat, vartioitsivat niiden
yläpuolella. Leveät, matoilla peitetyt portaat johtivat yläkertaan
ja tämän lähellä -- vastapäätä sisäänkäytävää -- oli iso uuni
punakirjavasta marmorista kullattuine ristikkoineen.

Kalpeana, puristunein huulin ja hermostuneena seisoi Aune siinä kuten
ruhtinatar ja katseli vaativaisesti ja uhkaavasti ovia -- ikäänkuin
odottaen, että kreivitär astuisi ulos jostakin niistä. Mutta ne
pysyivät suljettuina eikä mitään mainittavampaa tapahtunut. Olipa tuo
lihava palvelijakin jättänyt hänet pitääkseen huolta hänen tavaroistaan
ja hän seisoi ypö yksinään isossa etehisessä. Ainoastaan sankarimainen
kuski, tummansinisissä samettihousuissa, seisoi ikkunapieliä vastaan
nojautuneena kuin käskyä odottaen. Välinpitämättömästi katseli hän
Aunea tervehtimättä häntä ja rupesi jälleen hiallaan puhdistamaan
virkapuvussaan olevia nappeja.

Aune puri huuliaan ja veri nousi hänen kasvoihinsa. Mitä tämä merkitsi?
Eikö kukaan tulisi häntä vastaanottamaan? Mihin tulisi hänen suunnata
askeleitaan?

Hän oli ihan neuvotonna, mutta samassa kuuli hän, että ovi avattiin ja
kun hän kääntyi, näki hän pienen, miltei kääpiömäisen tulevan eräästä
paperi-ovesta portaitten alla ja lähestyvän häntä. Hän oli puettuna
mustaan pukuun alaskäännettyine kalvosimineen sekä valkoiseen
esiliinaan, jonka vyössä riippui iso avainkimppu. Päässä oli hänellä
valkoinen myssy, joka oli leuan alle sidottu; tämä puku vaikutti, että
hän näytti nunnalta. Kasvonsa olivat kalpeat ja kurttuiset; hän ojensi
ystävällisesti Aunelle jääkylmän kätensä toivoen häntä tervetulleeksi,
niin, miltei äidillisesti hän sen teki.

-- Kreivitär ei ota vastaan tänä iltana, hän tervehdittyään sanoi niin
matalalla äänellä kuin olisi hän peljännyt jokaisen sanan häiritsevän
"hänen armoaan". -- Kreivitär ei ollut hyvissä voimin ja hän poistui jo
tunti sitten... Neitsy Andersson, sanot hän tummanveriselle, nuorelle
kiharatukkaiselle tytölle, joka samassa ilmestyi portaitten alla
olevalle ovelle, seuratkaa neitiä hänen huoneesensa. Kaikki on siellä
kunnossa kreivittären määräyksien mukaan. Minä olen itse pitänyt huolta
kaikesta.

Jälleen nyykäytti hän äidillisesti päätään kääntyen sitten odottavan
ajurin puoleen.

Aune ei käsittänyt, kuinka hän onnellisesti ja hyvin oli päässyt
monilukuisia, matoilla peitetyitä portaita ylös sekä pitkän,
puolipimeän käytävän kautta pieneen, somaan huoneesen, jossa oli
mattoja laattialla sekä kukkia ja mitä hienoin tuoksu kohtasi häntä
sisäänastuessaan. Mutta kun kamarineitsyt oli sytyttänyt pöydällä
olevat kynttilät, vaipui hän väsyneenä oven vieressä olevalle tuolille.
Suuttumuksen tai ujostelemisen tunne, tai vapauden tai tyhjyyden tunne,
tai kenties kaikki nuo yhdistettyinä, saattoivat hänen päänsä pyörätie.
Kovassa jännityksessä oleminen, odottamaton vastaanotto, vaunut, joiden
pyöriminen ja melu yhä kaikui hänen korvissaan, pimeys, sade, äkillinen
valo, pienen, hiljaisen naisen jääkylmä käsi -- tämä kaikki pyöri hänen
päässään ja kauan kesti, ennenkuin hän tointui jälleen.

Keveämmin hän nyt kuitenkin hengitti, hän oli ollut luja, kestäväinen
ja sellaisena tulisi hän olemaan. Tosin häntä vaivasi tunne, että hän
oli mennä tajuttomaksi pienen neidin läsnä-ollessa ja hän luuli
nähneensä ylenkatseellisen hymyn kamarineitsyeen huulilla, tämän
johtaessa häntä huoneesensa. Mutta hän lohdutti itseään sillä, että
tämä oli ollut heikko hetki, joka ei enään uudistuisi ja pyhästi lupasi
hän itselleen, ettei tämä vastaanotto, jolla oli tahdottu häntä
nöyryyttää, ollut pehmittävä hänen selkäänsä, kun hän seuraavana
päivänä kohtaisi kreivittären.

Vitkallisesti hymyillen katseli hän "nukenkaappiaan" -- kuten hän heti
alkoi huonettaan nimittää. Näiden sametti-tuolien, mattojen,
kynttiläjalkojen, koko tämän loistavuuden ja ylellisyyden piti
vaikuttaman häneen. Välinpitämättömästi silmäili hän silkkisiä
patjoja ja kukkavasuja, sekä narrimoista, pitkien vaaleansinisten
poimujen takana olevata vuodetta, joka oli yhdellä seinällä
jaapanilaisen varjoksen takana. Samalla, kun hän ylenkatsoi kaikkea
tätä, ajatteli hän jonkinlaisella ylpeydellä kotona pappilassa olevia
jouhitäytteisiä tuolia, honkasia pöytiä, paljaita seiniä ja kylmiä
laattioita.

Suurta kummastusta herätti linnassa vallitseva haudan hiljaisuus. Mutta
samassa muistui hänen mieleensä, että hän oli suruhuoneessa. Aivan
hyvin hän tiesi, että kreivi oli vähän aikaa sitten kuollut --
kaatuihan hän hevosen seljästä? -- ja että linnan nykyisenä omistajana
oli kreivinnan nuori, heikkomielinen poika, joka, kertomusten mukaan,
oli suljettuna linnan yhteen huoneesen eikä kukaan saanut nähdä häntä.
Nyt muisti hän myöskin, että etehisen lamput olivat suruharsoon
verhottuna sekä että palvelijalla ja ajurilla oli ollut musta nauha
toisessa hihassa.

Mutta minuutit vierivät. Mitä oli nyt tapahtuva? Häntä huolestutti tämä
haudan hiljaisuus, jota ei häirinnyt mikään ääni tuossa isossa
rakennuksessa. Hyvälle tuoksuva ilma teki hänet pyöröpäiseksi, koko tuo
outo loisto, väririkkaat kankaat, joihin ei minkään naisen silmät
voineet kiintyä, miellyttävä silkinhohde, valkoisten pitsien hienot
silmukat, suuret kuvastimet, kaikki tuo vaikutti hermostuttavan
tuskallisesti häneen aivan kuin hän olisi ollut vihollisensa kanssa
kahden, joka häntä katseli tuhansin silmin.

Torninkello löi yhdeksän.

Mitä nyt tapahtuu? Tuleekohan joku nyt? Arvelivatko, että hän menee
lepäämään? Mitä oli hän tekevä? Täytyihän hänen saada matkalaukkunsa.
Entä matkalaatikko sitten?

Hän alkoi itkeä, hiljaa nyyhkyttäen kuten lapsi. Ensi kerran eläissään
tunsi hän olevansa yksin.

Viimein peitti hän kasvonsa käsillään rukoillen Jumalata ja
lujaluontoista isäänsä auttamaan ja vahvistamaan itseänsä.

Yht'äkkiä hypähti hän seisaalleen ja kuivasi silmänsä. Hän oli kuullut
askeleita etehisessä.

Hetken jälkeenpäin naputti joku hänen ovelleen ja kiharatukkainen
kamarineitsy astui sisään ilmoittaen, että illallinen oli valmis.

-- Hyvä! vastasi Aune, ääni vähän väristen. Hän oli kääntynyt pois ja
oli innokkaasti katselevinaan päällys-vaatettaan, jonka hän töin tuskin
oli yltään saanut.

Mutta kamarineitsyt pysähtyi ovelle ja nyt ymmärsi Aune, että hänen
tuli seurata tyttöä. Hän heitti vaatteensa tuolille, mutta pani sen
hämmästyksessään hatulleen; ei ollut?hänessä rohkeutta oikaista
erhetyksensä, vaan meni kiireisesti, katsomatta ylös, kamarineitsyeen
huoneesta.

-- Neiti on hyvä ja menee ruokasaliin, sanoi tämä... Illallinen on
sinne järjestetty täksi illaksi, eikä kammioon, ettei kreivitärtä
häirittäisi.

Ruokasali oli etehisen sivulla ja oli sekä isompi että vireämpi kuin
huoneet, mitkä Aune oli ennen nähnyt. Iso, tamminen pöytä, raskaine
sorvattuine jalkoineen, seisoi keskellä laattiata, kahden komean,
suruharsolla verhotun kristallikruunun alla. Pöytä oli toisessa päässä
katettu ja kaksi korkeata, kahdellatoista kynttilällä varustettua
kynttiläjalkaa valaisi huoneen.

Kun Aune oli istuutunut pöytään, jätti kamarineitsyt huoneen ja hän oli
yksin. Odottaessaan, mitä nyt tapahtuisi, katseli hän pelokkaasti
ympärilleen.

Salin toisella päätyseinällä oli iso ruokakaappi, mustasta puusta,
jossa oli hopeisia viinikannuja, kullattuja maljoja ja pokaaleja.
Pitkät seinät olivat uurtojuovaisten pylväitten kautta jaetut
maalattuihin kenttiin ja pylväille oli ripustettu loistavia kilpiä,
ristissä olevia miekkoja ja kiiltäviä sotavarustuksia. Salin ympäri oli
leveä lavitsa, joka oli punaisella vaatteella verhottu ja tämän
yläpuolella oli korkea kuvilla veistetty tamminen laudoitus. Mutta
Aunen silmäillessä erästä kenttä-maalausta, loi hän katseensa alas ja
punehtui korviaan myöten.

Oliko mahdollista?

Oli! Tuollahan, keskellä seinää seisoi ilki-alastoin nainen! Hänen
jalkainsa juurella... Jumalani... alastoin mies! Viereinen kenttä
esitti niinikään alastointa naista pitkillä, hajallaan olevilla
hiuksilla, pitäen joutsenta sylissään!... Häntä kauhistutti. Niin
pitkälle kuin silmänsä kannattivat, näki hän alastomia miehiä ja
naisia, jotka kevytmielisesti huvittelivat itsensä tahi koristelivat
itseään.

Kovasti löi hänen sydämmensä vielä, kun ovi avautui ja sisään astui
pitkä, laiha, vakavan näköinen palvelija, joka oli mustaan
hännystakkiin puettu. Kohteliaasti kumartaen asetti hän pienen,
peitetyn astian pöydälle, mutta mykkänä ja väsyneenä meni hän laattian
poikki ja asettui Aunen tuolin taakse, johon hän jäi parin askeleen
päähän seisomaan äänetönnä ja liikkumattomana.

Aune ei tätä ymmärtänyt. Kaikesta, mitä hän tähän asti oli nähnyt, oli
tämä käsittämättömintä. Miksi seisoi hän tuolla takana? Joka hetki
odotti hän, että palvelija tarjoisi hänelle jotakin ruokaa. Mutta
liikkumattomana, kuin kuvapatsas, seisoi tämä hänen selkänsä takana.

Vihdoinkin astui hän askeleen sivullepäin ja sanoi äänellä, joka
muistutti ravistuneen oven narinata.

-- Eikö neitiä haluta eturuokaa?

Aune hypähti säikähdyksestä. Hän kävi tulipunaiseksi ja silmäili
tutkivasti katettua pöytää. Mutta ei hän kuitenkaan luullut löytävänsä
ruokalajia, jota palvelija tarkoitti.

-- Ei, sanoi hän senvuoksi lyhyesti.

Samassa nostettiin pari pikku lautasta ja astia, minkä hän oli luullut
voi-astiaksi, pois ja lämmin lautanen sekä uusi ruokalaji tuotiin
sijaan. Astian kapea kansi otettiin pois, lasi viiniä tarjottiin ja
palvelija asettui jälleen entiseen paikkaansa -- kaikki tapahtui hyvin
luonnollisesti.

Aune pelottavasti katseli vasta tuotua astiata. Siinä oli ruokalaji,
jommoista hän ei koskaan ollut nähnyt ja joka hänestä oli hyvin
kummallisen ja erinomaisen näköistä ja hän hämmästyi vielä enemmän. Se
oli keltaista ainetta, jossa oli aivan kuin isoja, valkoisia matoja,
jotka siinä kiemurtelivat, ja astian ympärille oli asetettu pieniä,
pyöreitä viipaleita paistettua leipää. Ällistyneenä katseli hän tuota
merkillistä ruokaa miettien, mitä se olisi ja kuinka sitä syödään,
kunnes hän kokonaan hämmentyi. Näytti kuin madot olisivat ruvenneet
elämään ja liikkumaan sekä kuin alastomat olennot seinällä olisivat
ivaten kääntyneet häntä päin ja yksi niistä ojentanut kätensä häntä
kohti. Viimein pyöri koko sali hänen edessään eikä hän tuntenut muuta
kuin silmät hänen tuolinsa takana, jotka pöyristyttivät häntä.

Ponnistaen tahtonsa ojensihe hän ja tarttui kahveliin. Vahingossa
sattui hänen kätensä hopeakanteen, joka vieri laattiaan, niin että humu
kuului.

Samassa heittäytyi hän hillitsemättömästi itkien tuolinsa selkänojaa
vastaan.

-- Tahdon kotia! Viekää minä kotiin! huusi hän suonenvedontapaisesti
kätkien päänsä käsiinsä.

Konemainen palvelija, joka toimessaan ei luultavasti koskaan ollut
tällaista nähnyt ja joka ei tiennyt, mitä hänen tuli tehdä, jäi
liikkumattomana paikalleen ja katseli häntä suuresti ällistyneenä.

Vihdoin otti hän pari askelta eteenpäin ja antaen toisen kätensä
riippua alaspäin, avasi hän jälleen narisevan ovensa ja sanoi:

-- Eikö neitiä haluta ruoka?

-- Kotiin! Kotiin!... Isä! Isä!

Pitkin askelin meni palvelija pois ja hetken kuluttua tuli pieni
naisemme lyöden kätensä yhteen hämmästyksestä.



III.


Kun Nörrekjaerin yövahti tänä pimeänä, sateisena yönä oli kolmannen
kerran käynyt suurten rehulatojen ympäri, tallien ja avonaisten
kaluhuoneitten ohi, puiston lävitse ja tullut jälleen linnalle, meni
hän kellariin saadakseen siellä tavallisuuden mukaan lasin lämmintä
olutta, joka odotti häntä siellä uunissa, samalla puheli hän hetkisen
palvelustyttöjen kanssa, jotka makasivat väen arkipäivähuoneen
viereisessä huoneessa ja joista tavallisesti joku heräsi, kun hänen
raskaitten saappaittensa askeleet kuuluivat ja hänen lyhtynsä valo
sohtasi heitä.

Sillä koska Martti vahti oli vanha mies, jota ei ensinkään tarvinnut
hävetä, oli ovi aina öisin avoinna molempain huoneitten välillä. Koska
hän sen lisäksi, huolimatta hänen murinastaan ja jankuttamisestaan, oli
iloinen, jonka kanssa talon palvelustytöt aina leikkiä laskivat, olivat
nämät pienet illanvietot tulleet molemmille välttämättömiksi, vaikkei
aina vaihdeltu niinkään ystävällisiä sanoja oven kautta.

Alku tapahtui aina sisimmäisessä huoneessa, tavallisesti kysyttiin,
minkälainen sää oli, tai kuului sieltä pitkä haukotus tai myöskin
unenvoittoinen kirous melun tähden. Mutta Martti, jonka omituisuutena
oli puhua asioita, joita ei kukaan muu uskaltanut ja joka, etenkin
naisten seurassa, käytti mitä pöyristyttävimpiä sanoja ja lauseita,
taisi aina kääntää mitä viattomimman huomautuksen oman mielensä mukaan.
Silloin rupesi huoneesta kuulumaan hiljaista naurua peittojen alta sen
mukaan kuin kaikki tytöt heräsivät ja vanhus sai puhelun vanhoihin
rattaisin.

Kun Martti tänä yönä tuli ulkoa, kuuli hän jo porstuaan kuinka
huoneessa innokkaasti puheltiin ja naurettiin ja kun hän astui
huoneesen, eivät tytöt huomanneetkaan hänen tuloaan, niin innostuneet
olivat he.

Martti tajusi heti, että jotain erinomaista oli tapahtunut. Mutta kun
tapansa oli esiintyä kuurona kunnes sai lyhtynsä sytytetyksi ja löysi
olutastiansa, sekä kunnes hän mumisten ja kiroten istuutui pöydän luo,
ei hän nytkään ollut mitään huomaavinaan, vaan alotti ateriansa.

Vasta kun oli odottanut pitkän ajan, huomiota kuitenkaan herättämättä,
sanoi hän kuivalla äänellään, samalla kuin ruostuneella veitsellä
leikkasi leipää viipaleisiin:

-- Mitä kaakotusta siellä pidätte, tytöt?... Ettehän vain ole laskeneet
miehistä väkeä sinne?

Sisältä kuului jälleen naurua ja kikottamista, jonka ohella kaikki
tytöt -- paremmin kuullakseen -- yht'aikaa kääntyivät seljälleen niin,
että sängyt natisivat.

-- Voithan tulla katsomaan, Martti, sanoi joku heistä.

-- Jaha!... Vai niin. Tottako se olikin!... Ole varuillasi, äläkä ole
niin varma itsestäsi, hempukkani!... Kenties tulen, ennenkuin
luuletkaan. Tosin olen vanha, mutta olen sitkeä, kuten räätäli sanoi,
kun hänen leukaansa kasvoi parta.

-- Oletko kuullut papin pääsiäislampaasta, jonka tänä iltana olemme
tänne saaneet? kysyt vuoroonsa toinen.

-- Oletko saanut lampaan, Liisa?... Varmaan saat niitä useampia,
tyttöseni, jos oikein tunnen sinut. Et tavallisesti tyydy vähään.

Jälleen naurettiin peittojen alla taukoamatta ja keskustelua jatkettiin
samaan suuntaan vielä vähän aikaa, kunnes sakea ja puuronen ääni
virkkoi:

-- Antakaa meidän nyt jo olla rauhassa! Olemmehan jo kyllin kauan
kuunnelleet tuota vanhaa lörpöttäjää. Pidä, Martti, voileivästäsi
huolta ja anna meidän nukkua.

-- Oho! Oletko sinäkin, Leena muori, siellä? Ihmeellistä, kuinka kopea
olet tänä iltana!... Varmaankaan et pitkään aikaan ole syönyt
maitoruokaa. Kenties olet kadottanut lusikkasi?

Mutta tytöt olivatkin nyt toden teolla väsyneet, olivathan he valvoneet
pari tuntia puhellen yksinomaan Aunesta. Nyt kääntyivät he, yksi
toisensa perään ja käärivät peiton ympärilleen nukkuakseen.

-- Hyvää yötä, aarteeni, sanoi yksi heistä.

-- Kissa kanssasi olkoon, Martti, sanoi toinen.

Martti mumisi.

-- Odottakaa vaan, odottakaa!... Kenties tulen ennemmin kuin
luulettekaan ja silloin tulee toinen ääni kelloon... Mitä sanot,
Lottaseni?

Mutta ei yksikään häntä enään vastannut. Pian kuului huoneesta
moni-ääninen kuorsaaminen.

Vähän sen jälkeen pani Martti linkkuveitsensä kiinni, joi vielä
muutaman kulauksen, pyyhki suunsa kädellään, röyhkäsi pari kertaa ja
nousi vihdoin mennäkseen.

Sade oli laannut, sumukin oli osaksi hälventynyt ja pimeällä,
tähdettömällä taivaalla ajeli etelätuuli raskaita harmaita pilviä.
Martti työnsi aimo keppinsä kivien väliin, katseli ulkohuoneitten
katolla olevata viiriä, mutisi jotakin myrskystä ja pahasta säästä sekä
kääntyi alkaaksensa yöllisen kulkunsa.

Käytyään ensimmäisen kierroksensa, meni hän linnan takana olevalle
pienelle kukkulalle, ja istui sinne kuusen alla olevalle mättäälle.
Täällä hän Ievollisesti pisti puupiippuunsa tupakkata, sytytti sen ison
karvalakkinsa suojassa ja vuoroin sitten imi piippuaan ja puheli
itsekseen samalla miettiväisenä tirkistellen eteensä.

Tästä paikasta voi hän nähdä koko laajan rakennus-ryhmän aina
jääkellariin ja pajaan saakka ja tänne eroitti hän heikommankin äänen.
Kaksikymmentä neljä vuotta oli hän istunut tässä ja vartioinut tätä
pyhyyttä. Jokaisena yönä tänä murheen aikana muistui hänen mieleensä
levoton elämä, jonka mykkänä todistajana hän niin monen vuoden kuluessa
oli ollut.

Mutta mitä kaikkea olikaan hän nähnyt ja kokenut täällä! Joka kerta,
sitä ajatellessaan, ihmetteli hän ettei kaikki ollut pelkkää unta. Hän
muisti vielä vanhan salaneuvoksen, joka häntä "aasiksi" nimitti ja
joka, kun suuttui, sylki häntä kasvoihin. Niin selvään kun olisi se
eilen tapahtunut, muisti hän päivän, jolloin itse kuningas seurueineen
oli ollut siellä ja kuinka kuningas oli heittänyt kultarahan hänen
kassiinsa heidän pois mennessään. Hän ajatteli iloisia tanssilla
vietettyjä iltoja, jolloin tulisoihtuja paloi vallihautojen ympärillä
ja jolloin puistossa paloi värillisiä lyhtyjä kuin itse paratiisissa.
Hän muisti päivän, onnellisimman koko elämässään, jona kreivi sanoi
hänelle: -- Martti, tästä päivästä olet ainiaan kuuluva taloon, Sinä
olet ollut uskollinen palvelija ja sinä jäät isäntäväkesi luo.

Nyt oli kaikki mennyttä! Vanha kreivi oli kuollut, samoin kreivi
Maunukin, vaikka olikin kaunis, loistava ilmeinen mies. Milloinkaan ei
hän unohda päivää, jolloin punainen ratsashevonen verisenä ja
likaisena, satula riippuvana kuin säkki sivullaan, tuli juosten
pihalle. Sitten kannettiin Maunu kreivi jälestä. Hän näki vieläkin
vanhan kreivin kuolon kalpeana ja miltei pyörtymäisillään seisovan
portailla. Mitkä tuskan päivät silloin seurasivatkaan ja mimmoiset
olivatkaan hautajaiset! Vanhan kreivin omat peijaiset eivät olleet
mitään niihin verrattuina. Se talvi-päivä oli kaiken kurjuuden alkuna.
Kaikkialla oli surua ja murhetta. Mikä olikaan loppu oleva? Tosin
kreivitär vielä eli, mutta kuinka kauan jaksaa hän kestää tätä kaikkea?
Ja nuori kreivi sitten...?

Vanha vartija pudisti päätään ja mutisi jotakin itsekseen.

Kuinka oli kaikki päättyvä? Toteutuisiko, mitä tuo ankara pappi, joka
nyt oli kuollut, oli ennustanut ja joka oli sanonut, että helvetin
tuli, tulikivi, myrkky ja arseniikki oli hajottava linnan? Onkohan
totta, kun sanotaan, että kreivitär on ottanut pastorin tyttären
luokseen sillä lepyttääkseen Herraamme ja poistaakseen onnettomuuden.
Niin, kuka sen tietää? Kenties oli sille parempi, joka onnellisesti on
arkussaan; hän vapautui kumminkin kaikista murheista.

Tuossa seisoi vanha linna pimeänä ja synkkänä tornineen ja huippuineen
hänen edessään. Pilvenhattarat olivat vähitellen hajaantuneet ja kuu
pilkisti esiin levittäen kalpean hohteen kuparikaton ja kullatun viirin
yli. Pöllö lensi linnan ympäri kamalasti huutaen ja katosi sitten
puistoon.

Yht'äkkiä nousi Martti ja kuunteli. Hän oli kuullut ikkunan avautuvan.
Sitten oli taas hiljaista.

-- Kreivi! mutisi hän ja astui hiljalleen kukkulalla.

Tämä ääni oli herättänyt Aunenkin, joka levotonna oli heitellyt itseään
sinne tänne pehmeässä vuoteessaan lepoa saamatta. Väsyneenä nukahti hän
kaiketi silloin tällöin levottomasti, mutta vähinkin ääni tai melu
saattoi hänet hypähtämään vuoteeltaan.

Onnettoman kohtauksen jälkeen ruokasalissa, ei hän enään voinut itseään
hillitä. Eipä hän tietänyt, kuinka hän oli tullut huoneesensa ja
vuoteesensa. Epäselvästi hän muisti, että vaIko-myssynen, pieni nainen
oli saattanut häntä portaita ylös ja lohduttavin sanoin oli auttanut
häntä riisuutuessaan; itse oli hän ollut kuin avuton lapsi ja oli
värissyt vilusta niin, että hampaat suussa kalisivat. Hämärä oli
myöskin muisto siitä, että kylmä käsi oli lohduttavaisesti taputtanut
hänen poskeaan ja asettanut patjan hänen päänsä alle. Niinikään ymmärsi
hän, että hän heti oli vaipunut raskaasen uneen, sillä kun hän hetken
kuluttua avasi silmänsä, oli hän yksin, kynttilät olivat sammutetut ja
ainoastaan leimuava tuli tulisijasta levitti Ievottoman, liehuvan
valonsa huoneesen.

Hävyn ja tuskan tunne valtasi hänet samassa määrin, kun hän menneitä
muisteli. Selvään muisti hän nyt, mitä oli tapahtunut... ja hän peitti
kasvonsa käsillään, ikäänkuin häpesi hän itseään.

Hän tiesi, että kaikki oli nyt menetettyä. Huomenna kaikki linnassa,
yksin halvin renkipoikakin, tietäisi, kuinka hän oli käyttäytynyt ja
nauraisi hänelle. Häin oli menehtyä häpeästä!... Mutta miten olikaan
moista tapahtunut? Olihan hän varmasti luottanut itseensä ja oli niin
uljas ja rohkea. -- -- --

Samassa kuuli hän ensi kerran pöllön valittavan huudon ja hän vävähti.

Mikä se oli?

Kalpeana ja värisevänä nosti hän päänsä vuoteeltaan ja kuunteli.
Samassa kuului torninkellon kumea ääni, joka ilmoitti puoliyön olevan
käsillä.

Jälleen kuului huuto ja vielä kamalampana sekä lähempänä.

Äkkiä juolahti hänen mieleensä, että se oli mielenvikainen kreivi ja
lamauttava pelko valtasi hänet. Vieläpä, kun huuto oli tauvonnut, maksi
hän tuijottavin silmin peiton alle vetäytyneenä, tohtimatta liikuttaa
itseään... Näytti siltä, kun kaikki tässä vieraassa huoneessa, jokainen
nurkka, jokainen huonekalu, jokainen kirjava väri-yhdistys puhuisi
synnistä ja paheesta, joka hänessä synnytti pelkoa ja inhoa. Viimein
täytyi hänen sulkea silmänsä, ettei näkisi punaista, liehuvata valoa,
joka valaisi koko huoneen -- tuota hehkuvata, vilkkuvata valoa, joka,
kuten iso, verinen silmä, tähysteli häntä... Hänet valtasi sanomaton
inho. Häntä iljetti kaikki, hän itse, huoneen loisto, pehmeä vuoteensa,
silkkipeitto, hienot raidit, kaikki, kaikki...

Ajatuksiaan ei hän enään kyennyt kokoomaan. Parisen kertaa puheli hän
ääneen itsekseen. Viimein oli ainoastaan yksi seikka hänelle selvillä:
hän tahtoi pois. Maksakoon mitä maksoi, pois hän tahtoi, täällä ei hän
voinut elää. Kernaammin tahtoi hän kerjätä, vieläpä varastaakin
elatuksensa, kernaammin kärsiä maailman pilkkaa ja ivaa kuin jäädä
tähän helvettiin, jonka tuli kulutti häntä.

Hän nousi vuoteessaan, pyyhkäsi molemmin käsin hiukset otsaltaan ja
tuijotti hämmentyneenä eteensä.

Pakenisiko heti? Hiipisi pois jo tänä yönä?... Kaikki oli nyt hiljaista
hänen ympärillään. Ei ääntä kuulunut koko linnasta. Voisihan hän
pukeutua nopeasti ja hiipiä käytävän kautta... tai ehkäpä ikkunankin...
Sitomalla lakanat köydeksi. "Suomökeissä" hän kylläkin saisi levätä
tämän yön. Ja huomenna --

Samassa kuului taasen kamala huuto hänen päänsä kohdalta.

Hän heittäytyi patjalle, jonne kätki kasvonsa. Koko ruumiinsa värisi;
hän oli näkevinään mielipuolen kalpeine kasvoineen ja pitkine
hiuksineen seisovan hänen edessään ja tarttuvan haritetuin sormin hänen
kurkkuunsa...

Mutta hiljaa!

Tuliko siellä kukaan? Varmaan kuuli hän oven aukeavan. Ei hän saattanut
erehtyä... Oikein! seisoihan ovella valkea haamu tirkistäen häntä!

Hän hypähti vuoteeltaan ja tahtoi huutaa, mutta tuska lamautti hänen
kielensä.

Samassa tunsi hän haamun. Sisälle astui nimittäin tuttu, pieni,
kääpiömäinen nainen yömyssyssä ja kynttilä kädessä.

-- Älkää säikähtykö, neitiseni, sanoi hän. Tahdoin vain tiedustaa,
miten voitte. Voi, Jumalani! -- miltä näytätte? Onhan teissä kova
kuume, lapseni! Menkää levolle!... Kaikin mokomin menkää levolle!...

Mutta ennenkuin hän oli lausunut viimeiset sanat, vaipui Aune tuiki
väsyneenä takaisin vuoteelle ja ennen kuin hän ehti laskea kynttilän
yöpöydälle sekä nojautua vuoteen yli, oli sairas jo vaipunut raskaasen
uneen.

Toisella sivulla hän makasi, huoneesen käännettynä -- jalat oli hän
vetänyt allensa ja kädet olivat hervottomina leuan alla. Valo
kynttilästä levisi, häntä herättämättä valkoiselle otsalleen, silmään
pistäville kulmakarvoilleen, joille silmäluomilleen pitkine
silmäkarvoineen ja hänen punaisille huulilleen. Suuret ruskeat
hiuksensa valuivat hänen hartioilleen; maatessaan tuossa, karkeassa,
kotikutoisessa paidassaan, joka hänen houreissa ollessaan oli
aukeentunut ja valunut pyöreille harteilleen, muistutti hän nuorta
naaras-leijonata, joka taistelussa on maahan vaipunut ja uneksii
verestä ja kostosta. Kasvonsa punottivat ja huulet olivat raollaan
niin, että saattoi nähdä valkeat hampaansa. Henki oli nopea ja raskas,
miltei koriseva, silloin tällöin puistutti hänen ruumistaan.

Vanha nainen pani kätensä valkoisen yöpukunsa ympärille ja puisti
sääliväisesti myssyllä koristettua päätään:

-- Lapsi raukka!



IV.


Nörrekjaer oli puuttoman vuorenharjun pohjoisen rinteen alapuolella,
Linnan akkunasta oli aava näkö ala elottoman erämaan yli, jossa ei
koskaan näkynyt elävätä olentoa, ei lintuakaan. Kevyt, sinertävä auer
peitti kesät, talvet sen sisimmän osan ja auringon paistaessa voipi
eroittaa milloin vaaleampien, milloin tummempien kuvien epäselvät
piirteet, jotka kuvat ikäänkuin leijailivat tai purjehtivat autereen
yläpuolella. Oliko tuo kangastusta vai oliko soitten takana kirkkoja ja
vuorenhuippuja, joita aurinko valaisi, siitä ei koskaan tultu täysin
vakuutetuksi, niin epäselvästi kuvastui kaikki sumuisessa ilmassa.

Linnan edessä, soitten puolisella sivulla, oli pieni, vähäpätöinen
puisto, jonka puut länsituuli oli katkaissut aivan kuin ne olisivat
saksilla olleet leikatut. Tämän takana, matalampien rakennusten
ympäröimänä -- konttori ja talousrakennuksia -- oli avara linnanpiha,
josta taru kertoi, että muutamina vuosina veripisaroita tiukkui
muurissa olevien kivien välistä. Linnanpihan takana oli kokonainen
labyrintti talleja, latoja ja meijerirakennuksia. Itse linna oli
mahdottoman iso, punaisista neliskulmaisista kivistä rakennettu,
myöhemmin oli siihen kiinnitetty hiekkakivi-ornamentteja. Linnan
huomattavimpia koristuksia, kullattua huippua lukuunottamatta, oli
leveät kiviportaat, mitkä etehisestä johtivat linnanpihalle.

Näillä portailla tapaamme Aunen eräänä iltapäivänä. Kolmas päivä oli jo
loppumaisillaan hänen tulopäivästään. Yksinkertaiseen, mustaan pukuun,
hattu päässä, oli hän puettu, mutta oli viehättävän näköinen, päivän
valo häikäisi hänen silmiään niin, että hän pysähtyi hetkeksi
ylimmäiselle portaalle katsellen samalla pelokkaana ympärilleen.
Varovaisesti, pää alas vaipuneena, astui hän portaita alas katsomatta
oikealle tai vasemmalle, -- jossa kenties kaksi punatukkaista
palvelijata tai jokunen kirjuri uteliaana katseli häntä pesutuvan tai
konttorin ikkunasta -- meni sitten nopein askelin pihan poikki portista
ulos, jonka holvissa hänen askeleensa kajahtelivat.

Hän oli hyvin kalpea. Ensimmäisen kerran kävi hän nyt ulkona
sairastettuaan ankarata kuumetta puolitoista vuorokautta. Vasta
tänäpänä oli hän esitetty kreivittärelle, joka oli ystävällisesti
ottanut hänet vastaan ja kysellyt hänen vointiaan. Viimeksi oli hän
vielä taputtanut poskellekin ja kehoittanut häntä hoitamaan terveyttään
hyvin sekä joka päivä kävelemään ulko-ilmassa niin, että ruusut
jälleen nousisivat hänen poskilleen.

Aune teki heti kehoituksen mukaan ja käveli nyt sillan yli sekä sitten
pitkän poppelikujan kautta, mikä käytävä oli kokonaan peittynyt
punaisilla ja keltaisilla lehdillä, joita kolme päivää kestänyt myrsky
oli sinne heitellyt.

Aikomuksensa oli etsiä korkeata vuorta, jonka piti oleman jossakin
läheisyydessä; hän oli kuullut, että sen huipulta näkee hänen
kotiseutunsa kirkon ja myllyn. Niinikään oli hän kuullut, että
kotiseudun talonpojat, käydessään kaupungissa tai sieltä kotiin,
kulkivat aina vuoren ohitse, luultavasti toivoi hän nyt tapaavansa
jonkun, jonka mukana olisi voinut lähettää tervehdyksen ystävilleen ja
pyytää päästä heidän luokseen suojaan kunnes ehtisi saamaan paremman
toimen.

Vakava päätöksensä oli, jättää tämä paikka ja -- mitä pikemmin, sitä
parempi. Hän tunsi, ettei hän parantuisi ennen kuin nuo muurit ovat
kaukana, nuo muurit, joiden sisäpuolella hän oli viettänyt kauhean yön,
mikä vieläkin kummitteli hänessä.

Kaikki olivat kuitenkin hänen sairautensa jälkeen olleet hyvin
ystävällisiä ja auttavaisia häntä kohtaan. Eipä kiharatukkaisen
kamarineitsyeenkään huulet enään ivallisesti hymyilleet; pieni,
valkeamyssyinen nainen -- neiti Leidersdorff, kuten häntä nimitettiin
-- ei ollut poistunut hänen vuoteeltaan tuskin ensinkään, vaan oli
hoitanut ja vaalinut häntä kuin äiti. Mutta tämä kaikki teki hänen
siellä olonsa sietämättömäksi. Hänestä oli väärin ja petollista vastaan
ottaa niiden henkilöiden suosiota, joiden tähden hänen isänsä oli niin
paljon kärsinyt ja kenties joutunut ennen aikaiseen hautaan. Tämä
osaa-ottavainen sääliväisyys, jonka hän jokaisen silmissä näki, heidän
avuliaisuutensa ja anteeksi-antavaisuutensa, kiusasi ja nöyryytti
häntä. Kun kreivitär aamupuolella taputti häntä poskelle, ja kutsui
häntä "rakkaaksi lapsekseen", oli kuin tulivirta olisi kulkenut hänen
suonissaan ja hänen rintansa puristui kokoon niin, että hän vielä kauan
jälkeenpäin tunsi kalvavan tuskan rinnassaan.

Kuitenkin tunsi hän -- tässä kulkiessaan, raittiista ilmasta
elähtyneenä -- ylpeyttä siitä, että hän puhuessaan kreivittären kanssa,
oli ollut järkähtämätön, ei ollut kutsunut häntä "hänen armokseen" eikä
suudellut häntä kädelle. Monta sanaa ei hän ollut sanonut; hän oli
väsynyt ja uupunut, huoneen loisto, isot kuvastimet, joissa hän
kaikkialla näki kuvansa, kreivittären kahiseva puku, hänen kummallinen
ääntämisensä ja hänen puvussaan oleva hieno tuoksu oli kokonaan saanut
hänet valtaansa. Koko ajan oli hän tuntenut, ettei kaikki tämä koskenut
häntä vähintäkään, sillä aikoihan hän muuttaa, koko ajan oli hän
ajatellut kuinka hän, saatuaan vanhoilta ystäviltään avun ja turvan
lupauksen, suoraan ja rehellisesti voisi sanoa kreivittärelle
millaisten asian-haarojen vaikutuksesta hän oli tänne tullut, sekä
pyytää tätä vapauttamaan häntä toimesta, jommoista hän ei ollut
halunnut ja jota hän ei kyennyt täyttämään.

Nyt oli hän pitkän lehtokäytävän päässä ja tuli maantielle. Täältä
aikoi hän mennä kaitaiselle polulle, joka kulki ylöspäin vuorten
välitse, ja jonka neiti oli hänelle neuvonut; samassa huomasi hän
vanhanpuoleisen vaimon, joka istui tienvieressä paimentaen vuohta.
Varmuuden vuoksi kysyi hän vaimolta, johtiko tämä tie Vejrhöjniin.

Vastaamatta mitäkään, käänsi vaimo äkkiä, aivan kuin häntä olisi
jossakin pahassa työssä yllätetty, tulipunaiset kasvonsa, muodottoman
paksuine ja ajettuneine alihuulineen, häntä päin. Sitten poimi hän
salaman nopeudella muutamia ympärillään olevia pikkukaluja taskuunsa,
nosti hameen lievettään sitoakseen jalka-siteensä, pani molemmin käsin
pienen, ryppyisen myssyn päähänsä ja tuli vihdoinkin nelin ryömin
ojasta, jonka jälkeen hän läheni hitaasti, toinen käsi silmillä ja
kummallisesti irvistäen.

Puolitiehen tultuaan pysähtyi hän ja alkoi nauraa samalla kurttuisen
kätensä alta töllistäen Aunea pienillä, ilkeillä silmillään.

Aune käsitti nyt, ettei vaimo ollut täydessä järjessään, mutta kotonaan
tuolla köyhässä kylässä oli hän usein nähnyt samallaisia henkilöitä
eikä hän peljästynyt. Hän aikoikin poistua tietänsä, kun samassa pitkä,
tummanverinen, kaunis talonpoikaisvaimo tuli käyden sukanneula kädessä
ja tiedusteli, mistä kysymys oli.

Aune toisti kysymyksensä ja kun vastasaapunut vaimo oli varovaisesti
työntänyt toisen syrjään, ilmoitti hän tien. Mutta kun Aune aikoi
mennä, sanoi vaimo:

-- Saanko luvan kysyä, ettekö ole neiti Thor... Thorbjörsen?

-- Olen.

-- Neiti on siis jälleen terve. Olihan tauti kuitenkin vaarallista
laatua, kertomusten mukaan. Niin, niin -- siten käy monelle linnassa.
Ja luonnollista onkin, että tulee pyöröpäiseksi ensi kerralla, kun
joutuu ylhäisten pariin -- kunnes on siihen tottunut.

Aune kävi tulipunaiseksi.

-- Tämä tie johtaa siis Vejrhöjniin? kysyi hän äkisti.

-- Aivan niin. Käykää polkua suoraan poikkeamatta oikealle tai
vasemmalle, silloin ette voi eksyä, vaan tulette suoraan Vejrhöjniin.

Aune kiitti ilmoituksesta ja kiirehti pois, vastustamaton ikävöiminen
nähdä kotia, jossa ajatuksensa joka hetki olivat, kiirehti hänen
askeleitaan. Pian olikin hän jo kaukana eivätkä molempien vaimojen
tähystävät silmät häntä enään nähneet.

Silmänkannon matkan oli maa, tällä puolen soita, isoa, ei aivan
korkeata vuorimaata, jota korkea ja matala ruoho peitti, paikoittain
oli tuulen runtelemia pensaita, joiden välitse siellä täällä pistäytyi
pieniä mustia kanervatupsuja esiin. Syvällä laaksossa, jonne
länsituulen hävittävä valta ei ulottunut, oli pieniä metsikköjä
kivisten vainioiden ja niittyjen välissä. Kiertelipä siellä vuoren
juurella pieniä purojakin, jotka päättyivät isoihin soihin.

Aunen kulkema polku johti juuri tällaiseen leveään, metsäiseen
syvyyteen. Kun hän yht'äkkiä näki tuon kirjavista lehdistä muodostuneen
monivärisen meren lainehtivan jalkainsa juuressa, tunsi hän niin
valtavan ilon, riemuitsevan vapauden tunteen, että hän samalla rupesi
juoksemaan niin nopeaan kuin taisi, rinnettä alas metsään, eikä
pysähtynyt ennen kuin hän oli kokonaan metsän ympäröimänä niin, ettei
hän muuta kuullut kuin lehtien suhinaa päänsä yläpuolella.

Voi, kuinka ihanaa! Hän ei mielestään koskaan ollut nähnyt niin
vihantaa. Mitkä jättiläispuut! Mikä oivallinen lehväkaarres! Mikä
väririkkaus!... Heti muistui hänelle mieleen kotiseudun metsä ja heidän
köyhä puutarhansa, jonka puut eivät koskaan kasvaneet korkeammiksi kuin
että isä, hänen pienenä ollessa, saattoi nostaa hänet niiden latvaan
asti. Ei hän laannut ihmettelemästä. Hänestä tuntui, kun olisi hän
yht'äkkiä astunut satumaailmaan, lumottuun metsään, ja hän astui
hitaasti ja hartaana tietä eteenpäin ja hymyili ihastuksissaan.

Ah, nuo värit! Mikä pehmeä sammal ja tuoksu! Selville ei hän saanut,
mistä tämä tuoksu muistutti häntä!... Aivan hänen päänsä päällä
viserteli pieni, yksinäinen lintu, ei hänen silmänsä keksineet iloista
laulajata, mutta hän kuuli, kuinka se muuttelihe oksalta oksalle ja
leikillisesti huusi: katso tänne! katso tänne!... Kauempana kuului
metsäkyyhkysen yksitoikkoinen kuherrus. Ja kun hän tarkkaan kuunteli,
erottu hän syvällä metsässä olevan lähteen porinan. Silmänsä vettyivät.
Ei hän tietänyt, kuinka laitansa oikeastaan oli, mutta hän tunsi
itsensä vapaaksi, hän hengitti kevyesti aivan kuin kaikki, mikä häntä
rasitti, äkkiä olisi hävinnyt. Viimein tunsi hän halun laulaa, hän
tahtoi antaa tuuteillensa vapauden. Kun aurinko, joka kauan oli
taistellut pilvien kanssa, voittorikkaana vihdoin näyttäytyi ja valaisi
kullanhohtavat lehdet, ei hän voinut kauemmin hillitä itseään, vaan
täydestä sydämmestä virtasi nyt kirkkaita, riemuitsevia liverryksiä
väririkasta lehväkaarrosta kohti.

Äkkiä taukosi hän, pelokkaasti katsellen ympärilleen. Kenties kuuli
joku häntä? Mutta sitten nauroi hän arkuudelleen. Lintu oli lentänyt
matkaansa ja surullisena etsi hän sitä.

Hän säpsähti ja kalpeni. Metsikössä, lähellä häntä, näki hän
naarashirven, joka korvat pystyssä ja tuijottavin silmin katseli häntä.
Aune ei koskaan ollut nähnyt tällaista metsäotusta ja seisoi siinä
ihastuksissaan. Hän ei paikaltaan liikahtanut ja hetken seisoivat
molemmat toisiaan katsellen. Hirvi räpytti pari kertaa hienoja korviaan
ja kurotti viimein kaulansakin eteenpäin. Mutta, aivan kuin oma
liikkeensä olisi sitä säikäyttänyt, kääntyi se äkkiä ja juoksi pitkin
loikkauksin metsikköön. -- Seis! huudahti Aune ojennetuin käsin.
Poskensa punottivat jälleen ja silmänsä loistivat. -- Seis! seis!
toisti hän kun viimeinen ratina kuului etäällä. Kaikki oli hiljaista;
ainoastaan keltainen, kuihtunut lehti putosi hänen jalkainsa juureen.

Tie johti yhä alaspäin, kunnes se tuli pienelle sillalle, joka oli
muodostettu muutamista puun-kannoista, joita savi- ja puunkuori-kerros
peitti. Pieni soriseva puro kierteli sen alatse. Tästä tie vähitellen
yleni mutkissa kulkien jyrkkää mäkeä, josta isot puunjuuret
suonenvedontapaisesti vääntelivät itseään ilmaan.

Metsä loppui äkkiä matalan patolaakson jyrkänteellä. Tiekin haaraantui
kahdelle suunnalle. Leveämpi haara johti laakson reunoja myöten
kukkuloitten väliin. Toinen taasen kulkihe katajien ja orjantappurain
välitse laakson pohjalle ja nousi jälleen jyrkästi laakson toisella
puolella.

Aune seisoi hetkisen neuvotonna ja katseli ympärilleen. Kumpaako tietä
tuli hänen kulkea? Silloin huomasi hän sauhua nousevan etäämpänä
pienestä, yksinäisestä tuvasta, joka oli lähellä leveämpätä tietä,
puoleksi synkän kuusikon kätkössä. Vähän aikaa mietittyään päätti hän
mennä sinne hankkimaan tietoja tiestä.

Jo ulkopuolelle kuulut ääniä sisältä. Ovi porstuaan oli auki ja iso
kissa hyppäsi alas sekä hiipi ulos, kun Aune avasi portin. Seudun
yksinäisyys ja surunvoittoisuus oli vähän lannistanut hänen mieltään,
mutta hän rohkaisi itseään ja kolkutti ovelle.

Vastausta ei kuulunut, mutta puhe taukosi ja hän kuuli koiran
hiljalleen murisevan.



V.


Tupa oli matala, puolipimeä ja sen valkoiseksi kalkituille seinille
levittivät ulkopuolella olevat kuuset vihertävän homeen. Perimmäisen
seinän luona olevalla maalaamattomalla puusohvalla istui ijäkäs mies;
seinässä, sohvan yläpuolella oli pieni, pyöreä ikkuna. Hän istui,
käsivarret vanhalla saranapöydällä, tukien päätään käsillään samalla
kun hän pienillä, aivan kuin puolisokean myyrän silmillä katseli ylös.

Matalalla olkituolilla pöydän toisessa päässä istui pieni, tanakka
vaimo kartaten villoja. Vastapäätä häntä pöydän toisessa päässä istui,
kasvot oveen käännettyinä, nuori parraton ja pisaminen mies, puettuna
harmaasen takkiin, pitkävartisiin saappaisiin ja pehmeään huopahattuun.
Hänen edessään pöydällä oli puukannella varustettu kivituoppi ja hänen
takanaan uunin nojassa seisoi pyssy, uunin edessä makaava
ruskeankirjava koira ojensi unisena päätään tulijata kohti.

Aune ei voinut olla suurempata huomiota kiinnittämättä nuoreen mieheen
sentähden, että tämä, sillä aikaa kun toiset ihmetellen ja kysyväisesti
häntä tähystelivät, heti hänen astuessa sisään kumartui pöydän yli,
johon hän kynnellään piirteli. Tuntui aivan kuin nuorukainen olisi
punastunut, kun hänet tavattiin tällaisessa paikassa ja seurassa.

-- Ken olette? kuului akan vähemmän ystävällinen kysymys, kun Aune
epävarmalla äänellä oli ilmoittanut asiansa. Hän oli pannut kartat
helmaansa ja istui, katsellen Aunea epäilevin silmin.

Aune sanoi tulleensa linnasta sekä että hän oli kreivittären uusi
hoitajatar.

-- Va-i ni-in, sanoi akka pitkäveteisesti ja samassa katsoivat sekä hän
että mies metsästäjän puoleen ikäänkuin kysyäkseen, oliko tämä
mahdollista.

Mutta tämä ei katsonut ylöskään, oli kuin ei olisi mitään kuullutkaan.

-- Mitä teette Vejrhöjnissä, jos saa kysyä? sanoi akka jälleen.

Aune aikoi juuri vastata, kun ääni hänen takanaan virkkoi:

-- Ei siellä ole mitään hoidettavaa!

Kun Aune kääntyi, näki hän pienten ikkunain alla olevalla lavitsalla
olennon, jota ei ollut ennen huomannut. Nuori, mustatukkainen tyttö
siinä istui, kaulansa oli pitkä ja paljas, yllään oli hänellä tumma
puku, jossa ei näkynyt ainoatakaan nauhaa tai muuta koristusta. Hän
istui etu-nojossa, kädet polvien väliin puristuneina ja katseli
pistävin, mustin silmin Aunea, jota näiden tutkiva ja viekas silmäys
milt'ei pelotti.

Hän tuli oikein "alle päin, pahoille mielin", nähdessään näiden
ihmisten kummallisen muodon ja käytöksen. Kun he vielä pitkän ajan
olivat vaiti ja ainoastaan tähystelivät häntä vihamielisin ja epäilevin
katsein, rohkaisi hän mieltänsä ja kääntyi nuoren miehen puoleen
pyytäen häntä neuvomaan hänelle tien.

Nuorukainen kohotti vihdoinkin päänsä ja katseli häntä arasti ja
epävarmasti.

-- Minäkö? sanoi hän.

Raikuva nauru syntyi.

Mutta kun nuorukainen kaikessa hiljaisuudessa oli häntä katsellut,
nousi hän. Heitettyään pyssynsä olalleen, asetettuaan hattunsa suoraan
ja huudettuaan koiraansa, joka unisena kömpi makuultaan, pyysi hän
Aunea seuraamaan itseään. Hänellä oli sama tie kuljettavana -- hän
sanoi.

Aune ei ymmärtänyt, mikä oli syynä tuohon äkkinäiseen iloon, päätään
pyörrytti ja hän tointui vasta ehdittyään kappalen matkaa tuvasta. Hän
oli ihan kalpeana suuttumuksesta ja koetti pidättää kyyneleitään. Mitä
kaikki merkitsi? Miksi nauroivat he hänelle? Mitähän väkeä siellä
oikeastaan asui?

Metsästäjä, joka huomasi hänen liikutuksensa, katseli vaan muutaman
kerran häntä sivulta päin, mutta ei puhunut mitään. Kauan kulkivat he
näin kummallakin puolella leveätä tietä, joka johti kunnaitten väliin.

Aune oli viimein aivan kuin poissa suunniltaan ja toivoi vain, että
voisi juosta tiehensä. Häntä harmitti oma arkuutensa ja avuttomuutensa.
Kuinka olikaan hän niin typerä, että pyysi itselleen seuraa? Mitä
kauemmaksi he tulivat, mitä enemmän tie mutkisteli johtaen pimeitten
kanervamäkien väliin, jotka viimein estivät heitä näkemästä mitään,
sitä enemmän levottomaksi ja pelokkaaksi hän tunsi itsensä ollessaan
yksinään ventovieraan ihmisen kanssa, johonka hän ei voinut luottamusta
tuntea. Nuorukainen käveli hitaasti, heinänkorsi suussa ja katseli
maahan aivan kuin olisi syvissä mietteissä ollut. Hänen olennossaan oli
jotakin salaperäistä ja kun hän silloin tällöin katsahti Auneen,
huomasi tämä kummallisesti urkkivan katseen, mikä peloitti häntä.

Vihdoin täytyi hänen kuitenkin sanoen jotakin ja lausui sentähden:

-- Kenties olette Nörrekjaerin metsänvartija?

-- Niin olen.

Puhe loppui.

Tuskissaan rupesi Aune miettimään, mitenkä pääsisi eroon hänestä.

Viimein kysyi hän:

-- Onko matka pitkäkin vielä?

-- Eikä.

Jälleen päättyi puhelu.

Näyttipä lopulta, kuu ei tytön läsnäolo olisi metsästäjätä
miellyttänyt.

Viimein rupesi hänkin puhumaan; katsomatta Auneen ja nykäisten
heinänkorren maasta, sanoi hän:

-- Olettehan neiti Thorbjörnsen?

-- Olen.

-- Tulittehan tänne muutama päivä sitten?

-- Niin tulin.

-- Tuntuu aivan, kun olisin kuullut asiasta puhuttavan.

Yht'äkkiä kääntyi hän ja katseli tyttöä ensi kerran kasvoihin lausuen:

-- Olettehan ollut sairaana? muistan kuulleeni, että sairastuitte heti
linnaan tultuanne.

Aune puri huuliaan. Tiesikö hänkin sen? Ehdottomasti joudutti hän
askeleitaan ikäänkuin santa olisi alkanut polttaa hänen jalkojaan.

Metsästäjä katsahti häneen jälleen muutamia kertoja sivulta päin ja
Aune huomasi, että hän säpsähti ja katseli häntä suuremmalla
tarkkuudella.

Vähän sen jälkeen alkoi hän lempeällä äänellä puhumaan Aunen isästä,
jota hän ei ollut tuntenut, mutta josta oli kuullut paljon puhuttavan.
Hän oli kuullut, että vainaja oli ollut merkillinen mies ja että
mielipiteensä olivat kummalliset, mielellään olisi hän tahtonut tuntea
vanhusta.

Aunen huomio kiintyi enemmän häneen. Tarkoittiko hän tosiaan, mitä
puhui? Vai oliko tässä ivaa?

Vakavana hän katseli nuorukaista tämän puhuessa, mutta ivan tai pilkan
ilmausta ei ollut hänen kasvoissaan. Silmänräpäyksessä pyöri sekanaisia
ajatuksia hänen päässään ja sydämmensä alkoi kiivaammin sykkiä. Kenties
ei hänen isänsä vaikutus ollut aivan mitätön ollut? Oliko se kenties
täälläkin hedelmätä kantanut?

Samalla osaa-ottavaisella äänellä metsästäjä kysekseli hänen omista
olo-suhteistaan, oliko hänellä sukulaisia ja kuinka hän oikeastaan oli
joutunut linnaan. Vaikkakin Aune, omien ajatustensa tähden, vastasi
hajamielisesti ja harvoilla sanoilla, mieltyi metsästäjä yhä enemmän
häneen. Häntä ihmetytti, ettei Aune koskaan ennen ollut käynyt
Nörrekjaerissä ja harvoin ulkopuolella synnyinseutuaan. Hän nauroi
miltei ääneen, kun Aune, hänen kysyessään, mitä hän pitkinä kesäpäivinä
oli tehnyt, vastasi hoitaneensa taloutta ja väli-aikoina poimineensa
marjoja lähellä olevissa metsiköissä.

Taukoamatta silmäili hän Aunea ja pelosta, että puhe jälleen loppuisi,
rupesi hän kertomaan yhtä ja toista paikkakunnasta linnan tienoolla,
siellä olevista jäniksistä ja viimeisestä suuresta metsäpalosta, jonka
kauan kestänyt sade vasta oli onnistunut oikein sammuttaa.

Mutta Aunen rinta työskenteli hurjasti. Hän ajatteli, olisiko
soveliasta pyytää tätä vierasta auttamaan häntä linnasta. Olihan hän
hyvä ja rehellinen mies. Varmaankin kuljeskeli hän paljonkin ympäri
teillä ja poluilla, kenties tunsi hän muutamia talonpoikiakin hänen
kotitienoillaan. Pyytäisikö häntä puhuttelemaan jotakuta heistä tai
jättämään kirjeen, tai...?

Äkkiä seisahtui metsästäjä ja kääntyi Aunea kohti. Ihmeteltävän kaunis
hymy hänen kasvoissaan, mitkä tästä saivat aivan toisen muodon ja hän
sanoi:

-- Miksikä neiti välttämättömästi haluaa tulla Vejrhöjniin?

Aune tuli hämilleen ja katsahti maahan, ei hän itse tietänyt oliko se
hymyn vaiko odottamattoman kysymyksen tähden.

-- Saanko koettaa arvata? kysyi hän hiljaan, kun Aune vastauksen sijaan
alkoi vääntää korkoaan maahan.

Hän nyykäytti tietämättänsä.

-- Senvuoksi, että neiti tietää Vejrhöjnin kukkulalta näkevän
kotinsa... Eikö niin?

Aune yhä katseli jalkojaan. Sitten katseli hän puolen pelokkaana
metsästäjätä samalla jatkaen kulkuaan.

Muuta vastausta ei tullut. Mutta hän käsitti vastauksen hyvin. Hän
puristi huuliaan yhteen ja vähän aikaa kävivät he vaieten toistensa
sivulla.

-- Tahdotteko sanoa minulle, eikö teillä ole hyvä oltava tuolla
ylhäällä... linnassa? virkkoi hän viimein. Te ette viihdy siellä...
Eikö totta?

Mutta Aune ei kyennyt vastaamaan. Häntä kummastutti omituinen värinä
äänessä, kun metsästäjä puhui. Oliko mahdollista? Olikohan tämä
todellakin...?

Kun ei hän mitään vastannut, jätti metsästäjäkin tämän aineen ja alkoi
jälleen puhua metsänpalosta.

Tie päättyi nyt vähäiseen, korkealla olevaan laaksoon, jonka sivulla
olevaan suureen kiveen Aunen huomio kiintyi. Tästä loi hän silmänsä
jyrkkään rinteesen ja hän näki edessään jättiläis-keilan, jonka
huipulla oli topograafillisella merkillä varustettu kiviroukkio. Hän
arvasi nyt olevansa Vejrhöjnillä.

-- Tästä tulee meidän astua ylös, sanoi metsästäjä heidän
astuttuaan vuorelle. Samassa astui hän pari askelta edelle ja sanoi
ystävällisesti:

-- Antakaa minun auttaa teitä!

-- Mikä kummallinen ihminen! ajatteli Aune, joka oli tottunut
vuorivuohen tavoin kapuamaan jyrkimpiä vuoria. Kuitenkin tarttui hän
ojennettuun käteen ja olipa varsin miellyttäväistä tulla näin
talutetuksi liukasta rinnettä ylös. Metsästäjä oli vahva ja Aune
punehtui huomatessaan tämän. Ennenkuin vuoren huipulle tulivat,
pysähtyi nuorukainen äkisti ja sanoi omituisella hymyllään:

-- Sulkekaa silmänne, neiti!

Aunea rupesi vähän pelottamaan ja hän mietti oliko sopivaista.
Kuitenkin seurasi hän annettua kehoitusta, ja sitten kuten sokea,
loppumatkan roukkiolle. Mutta kun hän täällä avasi silmänsä, löi hän
ihastuksella kätensä yhteen.

Alhaalla, vuoren juurella olivat laajat suot kuni kuollut ja
jähmettynyt meri. Synkkänä ja kammoksuttavana, ilman elonmerkkiä, oli
tuo musta pinta puuttomain vuorten välissä. Lähellä Vejrhöjniä lenteli
pari hyyppää uskaltamatta etääntyä kivenheiton päähänkään vuoresta, ne
lentelivät kanervikon yläpuolella edes ja takaisin aivan kuin
hermostuttavalla huudollaan olisivat tahtoneet herättää aution seudun
eloon. Niiden levottomat äänet tekivät hiljaisuuden huomattavammaksi ja
jylhyyden vielä kauheammaksi. Oli aivan kuin paha henki olisi liikkunut
luoksepääsemättömien soitten yli, joiden myrkyllisissä kaasuissa
kangastukset rakensivat aavelinnojaan.

Korkeasta paikastaan saattoi Aune aaltoilevan sumun lävitse, jonka
aurinko jo oli punertavaksi värittänyt, nähdä vastaiselle puolelle.
Ja pohjoisessa, kun hän katseensa sinne loi, huomasi hän vanhastaan
tutun, pienen kirkon kaukana vuorten välissä. Mutta täältä katsottuna
näytti se omituisen vieraalta. Siinä oli jotakin kylmää ja kolkkoa. Kun
hän nyt silmäili tuota suurta, höyryävää suo-aukkoa, noita auringon
valossa kullalle hohtavia kukkuloita, pitkine, mustine marjoineen,
tuntui kun olisi hän tirkistellyt jotakin outoa ja kuollutta.

-- Kuinka ihmeellistä! huudahti hän ehdottomasti ja pani hartaudella
kätensä ristiin.

-- Mutta mikä tuolla on? kysyi hän äkisti osoittaen tummaa kohtaa
pohjoisessa, jossa pyöreä kunnas kohosi suosta aivan kuin myyränmätäs.

Metsästäjä, joka koko ajan oli seisonut kappalen matkan päässä ja
huomannut pienimmänkin ihastuksen, ihmettelemisen ja kauhunkin
ilmauksen hänen kasvoissaan, alkoi nyt kertoa. Siellä näkyi vanha
linnamäki, jossa vanhin Nörrekjaer satoja vuosia sitten oli ollut,
siinä oli ollut kaksikymmentäkaksi tornia sekä paksut ja lujat muurit.
Vanhan tarun mukaan oli siinä sataviisikymmentä huonetta sekä sitä
paitsi viisi vankiluolaa ja yksi käärmeenkuoppa, mutta koko komeuden
oli tuli hävittänyt talonpoikaiskapinan aikana, jolloin myöskin
linnanherra kaikkine palvelijoineen oli surmansa saanut.

Aune kuunteli kertomusta tarkasti, mutta äkkiä hän taasen virkkoi:

-- Mikä huone näkyy tuolla kaukana?

Siellä näkyikin, miltei vuoreen kaivettuna, pieni sveitsiläinen maja
suippuisella olkikatolla, ja oven yläpuolelta riippui suuri kivääri.

-- Metsästyskoju se on, vastasi hän. Näettekö kojun takana olevan
suon?... Syksyisin on siellä paljo sorsia ja silloin oleskelee kreivi
siellä yöt päivät metsästääkseen.

-- Kreivi? kysyi Aune katsoen kysyvästi häneen. -- Nuori kreivikö?

-- Niin, sanoi hän tirkistellen Aunea paremmin häntä nähdäkseen.

-- Niin, mutta... onhan hän... eikö hän ole?...

-- Tarkoitatteko... eikö hän ote vähäjärkinen, eikö niin? Kenties
olette kuulleet, että 'hän on koiraa vailla?... Enkö ole oikeassa?
tiedusteli hän hymyillen kummallisesti. -- Mutta voipi kai hän
senvuoksi sorsia ampua? -- Eikä hän itse asiassa niin paljon ammukkaan,
lisäsi hän hieman nauraen.

-- Ah, minä luulin... -- mutta hän ei lausettaan jatkanut, vaan vaipui
ajatuksiinsa katse kiitäen soitten yli.

Oli kuin ei hän olisi voinut irroittua tästä ihmeellisestä näystä.
Viimein alkoivat he kuitenkin astua rinnettä alas.

Vielä kerran, ennenkuin hän jätti paikan, tahtoi hän katsella suuren
suurta kiveä, joka oli siinä kuin kallio kanervikon keskellä. Hän oli
nyt aivan ujostelematon ja käveli kiven ympäri ihmetellen, että
tuollainen jättiläinen oli eksynyt niin korkealle.

Kuitenkin huomasi hän nyt, että metsästäjä vastasi häntä enemmän
harvasanaisesti ja hajamielisesti sekä että hän ylimalkaan oli tullut
varovaisemmaksi, kuten umpimieliset ihmiset ainakin, kun he mielestään
ovat olleet liian avosydämmiset ja puheliaat. Näyttipä, kuin aikoisi
hän jättää Aunen nyt, sillä hän heitti pyssynsä olalleen ja katseli
koiraansa, joka koko ajan oli uskollisesti häntä seurannut.

Aune kiitti häntä ystävällisyydestään ja pian olivat kumpikin tahollaan
näkymättömissä.

Mutta pienen laakson loppupäässä kääntyi Aune vielä kerran ja katseli
kiviroukkiota. Häntä kummastutti, ettei vanhan kodin ja kaikkien
rakkaitten paikkojen näkeminen häneen syvemmin vaikuttanut. Hän soimasi
itseään, sillä hän pelkäsi, että vieraan metsästäjän läsnäolo oli liian
paljon kiinnittänyt hänen huomiotaan puoleensa. Hän ei ollut tottunut
seurustelemaan nuorten miesten kanssa ja tässä hitaasti kulkiessaan
polkua, mikä johti linnaan, tuli hän yhä levottomammaksi, kenties oli
hän käyttäytynyt sopimattomasti, kun hän niin avomielisesti oli
puhellut sekä kävellyt nuoren miehen kanssa, jota ei ensinkään
tuntenut.

Kun hän meni yksinäisen tuvan ohitse, kuuli hän oven hiljalleen
aukeavan; kun hän kääntyi, huomasi hän nuoren tytön, joka katseli
häntä terävin, vihasin silmäyksin niin, että häntä kauhistutti.
Tietämättänsä kiiruhti hän askeleitaan, mutta oli kuin tuo katse olisi
häntä yhä seurannut, eikä hän ollut hyvillä mielin ennen, kuin hän näki
sini-taivaan vapaana ylitsensä sekä eroitti Nörrekjaerin huiput
vuorenharjanteen yli.

Linnassa tuli jo etehisessä neiti Leidersdorff häntä vastaan; hän oli
ollut hyvin levoton, kun Aune niin kauan oli viipynyt ja kertoi, että
kreivitär jo kaksi kertaa oli kysynyt häntä. Aunen piti -- lisäsi hän
-- tänäpänä ensi kerran syömän kreivittären seurassa kammiossa. Hänen
täytyi siis mennä heti huoneisiinsa pukeutumaan ja huolellisesti täytyi
hänen se tehdä, sillä kreivitär näki mielellään, että pöydässä oltiin
hyvin puetut.

Ruoka-aikana tuli Aune, halvimpaan jokapäiväiseen pukuunsa puettuna,
kammioon. Tuskin uskalsi hän kajota ruokaan, vaikka hän pitkän
kävelynsä jälkeen oli nälkäinen kuin susi. Kreivitär kyseli, missä
hän oli ollut ja hän kertoi avomielisesti, että oli tavannut
metsänvartijan, joka oli ollut ystävällinen ja osoittanut hänelle tien.

-- Vai niin, metsänvartija! -- no, tosiaan on hän hauska poika, sanoi
kreivitär hymyillen.

Illan täytyi Aunen jälleen viettää hänen armonsa seurassa ja lukea
hänelle paksua kirjaa, kummallista romaania, josta hän ei sanaakaan
käsittänyt. Mutta jo kello kahdeksan vetäytyi kreivitär omiin
huoneisiinsa ja Aune meni omaansa, jossa hän istuutui lukeakseen isänsä
Uutta Testamenttiä, joka oli hänen kalliin aarteensa ja jota hän ei
koskaan voinut ottaa käteensä ilman, että kaikki surut ja murheet
muistuivat hänelle mieleen. Kuitenkin koetti hän lukea ja tutkia sitä
vapaahetkinään toivossa, että hän sen kautta olisi kuollutta lähempänä.

Aika ajoin katsahti hän ulos ja vaipui ajatuksiinsa. Muiden muassa
ajatteli hän metsästäjätä, jonka oli tänäpänä tavannut. Ken oli hän
oikeastaan? Eikö ollut ihmeellistä, että hän niin hyvin oli arvannut
hänen ajatuksensa? Miksi ei hänessä ollut rohkeutta vastata? Miksi oli
hän yht'äkkiä käynyt pelkuriksi? Olihan hän sanonut, että olisi
mielellään tahtonut tuntea hänen isänsä. Kuinka kummallisia kysymyksiä
oli hän tehnyt ja omituinen oli äänensä!... Aune istui kauan ja
tirkisteli tummilta silmiltään leimuavaan tuleen.

Saisiko hänestä todellisen ystävän, liittolaisen?



VI.


Aune ei ollut monta päivää Nörrekjaerissä ennen kuin hän huomasi, ettei
hän suinkaan ollut ainoa, joka oli levoton nuoren kreivin tähden. Sekä
neiti että talon muu palvelusväki olivat levottoman näköiset niin pian,
kun hänen nimensäkin mainittiin; kreivittärenkin hienoissa piirteissä
kuvastui jonkunlainen levottomuus joka kerta, kun hänelle sanottiin
joku asia, mihin pojan nimi oli sekoitettu.

Sitävastoin oli toinen, josta aina puhuttiin mitä kiitettävimmin.

Tämä oli seitsemän kolmatta vuotias kreivi Maunu, joka kaksi vuotta
sitten oli pudonnut hevosen seljästä ja jonka surullinen kuoleva oli
saattanut vanhan kreivinkin hautaan. Hänestä puhui miltei jokainen
kyynelsilmin. Hänen muistokseen riippuivat vielä mustat suruharsot
huoneissa, ajokaluissa ja palvelijoitten puvuissa. Olipa kuin hänen
henkensä olisi liidellyt linnassa ja painanut leimansa linnan elämään.

Kreivittären arkihuoneessa riippui iso, kullatussa kehyksessä oleva ja
suruharsolla peitetty kuva vainajasta, mikä ulottui katosta laattiaan.
Tämän kuvan mukaan oli hän ollut pitkä ja hoikka, vaaleahapsinen ja
sinisilmäinen, hampaansa olivat kauniit ja miellyttävä hymy hänen
kasvoissaan. Hän oli kuvattu skotlantilaisessa metsästyspuvussa
polvihousuilla, päässään teerentöyhtöinen hattu. Vyöllään oli häneltä
leveä, keltainen nahkavyö -- jossa riippui kimppu metsälintuja --
käsissä oli hirvennahkahansikkaat. Oikea käsivarsi nojasi pyssyyn ja
hänen takanaan näkyi sekä pieniä että isoja koiria pitkät kielensä
ulkona suusta.

Neiti Leidersdorff ei koskaan väsynyt kertoessaan Aunelle että Maunu
kreivi hamasta lapsuudestaan oli ollut kaikkien epäjumala sekä
miellyttänyt jokaista, joka vähänkin oli tekemisissä hänen kanssaan,
talon omista palvelijoista alkaen aina Köpenhaminassa olevaan hoviin.
Kymmeniä kertoja oli hän kertonut, että kuningatar itki kuultuaan hänen
kuolleen. Mutta Aune käsitti, että suru oli käynyt syvemmäksi ja saanut
perinpohjaisemman merkityksen sen kautta, että rikkaan kreivikunnan
hallitus joutui nuorimman, nyt ainoan pojan käsiin, jonka terveydentila
huolestutti kaikkia.

Usein mietiskeli hän, mikä nuorta kreiviä oikein vaivaa, sillä ettei
hän ollut tylsämielinen eikä mielipuoli -- kuten hän ensin oli luullut
-- siihen päätökseen oli hän tullut muutamista sanoista, joita silloin
tällöin oli kuullut.

Eräänä päivänä rohkaisi hän kuitenkin itseään ja kyseli sitä neiti
Leidersdorffilta, mutta tämä ei tahtonut ensin mitään kertoa, koetti
vaan puhua kaunistellen siitä ja kehoitti häntä varomaan kreiviä,
kertoi, ettei tällä ollut hyvä mielenluonne ja että hän, ylimalkaan
sanottuna, oli aina ollut aivan toisellainen kuin veli. Vähitellen
hän kuitenkin ilmaisi, että kreivi ajottain oli vaarallinenkin
ympäristölleen. Kreivitärkin häntä pelkäsi ja vanan kreivin kuoltua ei
kellään ollut valtaa hänen ylitsensä, kun paha sisu sai vallan hänessä.
Sitäpaitse oli hän aina elänyt halpamaisesti ja levottomasti eikä
pitkää aikaa ollut kulunut siitä, kun hän oli väkivallalla sortanut
erästä tyttöä. Hurjan luonteensa ja onnettomien taipumustensa kautta
oli hän jo lapsuudestaan tuottanut perheelle paljo surua ja
levottomuutta.

Nämä kertomukset eivät suinkaan vähentäneet Aunen levottomuutta. Aina
hän pelkäsi kohtaavansa kreivin portaissa tai käytävissä. Huoneissa
ollessaan säpsähti hän joka kerta, kun kuuli oven aukeavan tai
askeleita lähestyvän, vaikka neiti olikin sanonut, ettei kreivi
milloinkaan tule tähän linnan osaan sekä että hän tähän aikaan vietti
suurimman osan ajasta metsänvartijan luona metsästäjäkojussa suon
toisella puolella.

Nämät puheet neiti Leidersdorffin kanssa pidettiin aina illoin sen
jälkeen kuin kreivitär oli mennyt huoneisiinsa. Neiti ja Aune istuivat
silloin valkean ääressä kreivittären arkihuoneessa kammion vieressä,
jonka ovet sänkykamariin olivat avoinna niin, että he heti voivat
kuulla kun kreivitär joko soitti tai huusi heitä. Tähän aikaan
vuorokaudesta, jolloin taloudelliset toimet olivat ohitse, oli neitimme
hyvin puheliaalla tuulella, jonka myöskin vaikutti ympärillä vallitseva
hiljaisuus, huoneen kunnian-arvoinen asu, seinällä riippuvat vanhat
perhekuvat, tulen rätinä uunissa ja kahdensadan vuotisen seinäkellon
naksutus.

Puhe-aine oli aina sama, nimittäin elämä linnassa entis-aikoina ennen
onnettomuuden tapausta. Hän oli, Martti vartijan jälkeen, vanhin
talossa, sillä hän oli kreivittären kamarineitsyeenä seurannut tätä
linnaan. Alituiseen eli hän entisten päivien muistoissa niin, ettei
huomannut, kuinka hänen nuori kuulijansa punehtumistaan punehtui ja
painoi päänsä työnsä yli, kun neiti jatkoi kertomustaan kreivittären
komeista puvuista, vanhan kreivin loistavista kemuista -- joita varten
he usein olivat leiponeet ja valmistaneet kahdeksan päivää peräkkäin,
-- tahi Maunu kreivin metsästysretkistä, joihin naisetkin ottivat osaa
puettuina punaisiin, kullalla koristettuihin nuttuihin, hatuissa
joutsentöyhtöjä. -- Unohtipa niin kokonaan itsensä, että hän nuorelle
tytölle osaksi paljasti salaperäisen verhon, joka varjosi moniaita
seikkailuita ja lemmenseikkoja, joita hän oli tullut näkemään ja
huomaamaan.

Joka ilta, kun Aune tuli huoneesensa, oli hän suuttunut itseensä, että
oli noin vaan istunut ja kuunnellut kertomuksia, jotka häntä
kiihottivat ja harmitti, pyhästi lupasi hän sanoa neidille kaiken
tämän seuraavana päivänä ja pyytää päästä kuulemasta sanottuja
halveksittavia juttuja. Yhä enemmän hän tunsi, ettei ympäristönsä ollut
puhdasta; että pahetta ja syntiä oli jokaisessa esineessä, jota hän
koski; että vuosisatoja kestänyt jumalaton elämä oli itse ilmankin
pilannut.

Vielä ei hänessä kuitenkaan ollut lujuutta eikä voimaa tukkia korviansa
tai poistua huoneesta, kun vanhus alkoi muistelmiaan jutella. Kaikkien
kuvauksien loisto ja komeus valtasi kaikki hänen aistimensa. Olipa kuin
koko tuota kirjavaa sekasotkua olisi ollut hänen ympärillään ja
täyttänyt linnan valoilla ja ilolla sekä silkkiin ja samettiin
puetuilla, kauniilla naisilla. Nämät kuvat pyörivät kauan jälkeenkin
päin hänen ajatuksissaan ja mielikuvituksessaan. Ne seurasivat häntä
kaikkialle, minne hän vain meni, vieläpä uniinsakin niin, että hän
eräänäkin yönä heräsi ankaralla sydämmentykytyksellä, kokonaan
pyöröpäisenä soitosta, naurusta ja lojien helinästä.

Hän häpesi itseään ja punastui usein; kauhistuneena kyseli hän
itseltään, oliko linnan ilma jo niin tarttunut häneen. Parannusta
tehdäkseen ja poistaakseen riettaat ajatukset, luki hän yhä
innokkaammin isänsä Uutta Testamenttiä ja erittäinkin pieniä, täyteen
kirjoitettuja paperiliuskaleita, joita isä oli sitten tänne lehtien
väliin pistänyt ja joihin oli merkitty hänen saarnansa suunnitelmia,
rukouksia tai virrenvärssyjä. Hän oli aina löytävinään niissä sanoja,
jotka tarkoittivat juuri häntä ja olivat sovelletut juuri tällaisia
hetkiä varten -- lemmekkäitä varoituksia ja lohdutussanoja, joiden
kautta isä ikäänkuin ojensi kätensä haudan toiselta puolelta
ohjaaksensa häntä ja osoittaaksensa hänelle oikean tien niin, ettei
kompastuisi tai kulkisi harhaan. --

Muuten kuluivat päivät hiljaisessa yksitoikkoisuudessa linnassa.

Kaikki siellä tapahtui kellonlyönnillä. Aunella oli niinmuodoin
määrätyt tunnit, joina hänen tuli olla kreivittären luona joko
lukeakseen ääneen hänelle tai muuten pitääkseen hänelle seuraa. Mutta
hän ei voinut valittaa liiallista rasittumista eikä myöskään ystävyyden
ja kohteliaisuuden puutetta.

Itse kreivitärkin oli yhä vielä hyvin ystävällinen hänelle, joskin
vähän itseensä sulkeutuvainen. Hänen isästään ei oltu sanaakaan
puhuttu. Tavallisesti istui kreivitär aivan äänetönnä nojatuolissaan
ajatuksiinsa vaipuneena, hienot, läpikuultavat kätensä ristissä
helmassaan. Hän oli hyvin heikko, toisinaan niin uupunut, että
ainoastaan voimakas tahdon ponnistaminen esti häntä tainnoksiin
menemästä. Terveempinä hetkinään saattoi vielä nähdä piirteitä hänen
menneestä ihanuudestaan, josta Aune oli kuullut paljon puhuttavan.
Mutta kun hän tavallisuutensa mukaan istui ajatuksiinsa vaipuneena, oli
hänen suunsa ympärillä surunvoittoinen piirre, joka saattoi hänen
nuoren hoitajansa vastoin tahtoaan pitämään hänestä.

Itse asiassa ei Aune enään niin usein ajatellutkaan jättää
Nörrekjaeria. Hän oli tullut siihen loppupäätökseen, että, koska tänne
kerran oli joutunut, hän käyttäytyi sopivammin ja arvokkaammin, ellei
koettanut vetäytyä pois velvollisuuksistaan, vaan jäisi tänne puoleksi
vuotta, kuten oli luvannutkin.

Hän alkoi enemmän tutustua oloihin ja viihtyä asemassaan. Joka päivä,
ilman ollessa kaunista, käveli hän pitkän matkan metsään tahi
Vejrhöjniin, jonne hän oli löytänyt uuden tien, mikä ei johtanut
kammoksuttavan tuvan ohitse metsässä. Raitis elämä ja käveleminen
ulko-ilmassa saivat pian punan hänen poskilleen ja veri virtasi
lämpimämpänä ja nopeammin hänen suonissaan.

Näillä retkillä kohtasi hän metsänvartijan alussa useasti, sittemmin
joka päivä.

Ensi aikoina ei hän voinut poistaa levottomuutta, joka hänet valtasi,
sun metsänvartija yht'äkkiä ilmaantui hänen sivulleen aivan kuin olisi
hän maasta noussut. Hänen tervehtiessään oli sama vakoileva, pelkäävä
ilmaus hänen katseessaan, jonka Aune oli ensi kerrallakin nähnyt.
Osaksi katosi tämä ilmaus päivä päivältä, osaksi oli hän, kuten
kreivitär oli sanonut, hauska poika, jota ei kaikkina aikoina voinut
ymmärtää, mutta joka nähtävästi ei mitään pahaa tarkoittanut. Aune oli
vähitellen niin tottunut hänen seuraansa, että hän viimein miltei
kaipasi seuralaistaan jos sattui, etteivät he toisiaan tavanneet tai
jos sää pidätti häntä sisällä.

Ei hän viihtynyt metsänvartijan seurassa hänen puheliaisuutensa tähden.
Päinvastoin käveli tämä usein mykkänä ja hämillään ollen pureskeli
heinänkortta aivan kuin ei olisi löytänyt puheen ainetta. Kun hän
taasen puhui, tuntui usein siltä, kun hän ei aina olisi ajatellut, mitä
puhui, vaan näytti tyytyväiseltä kuu sai koirineen seurata Aunea --
tuntui kuin olisi hänen mielessään asioita, joita hän ei voisi sanoa.

Aune ei unohtanut hänen omituista äänenpainoaan, millä hän linnasta
puhui ensi kerralla kun he toisensa tapasivat. Monasti oli hän --
jälkeenpäin sykkivällä sydämmellä miettinyt, mitä hänen seuralaisensa
sillä oli tarkoittanut. Nyt koetti hän varovaisesti johtaa häntä näistä
asioista keskustelemaan, sillä hän luuli, että metsänvartija juuri tätä
ajatteli.

Mutta näyttipä kuin ei tämä tahtoisi enää kosketellakaan sanottua
kysymystä; hän rupesi aina muista seikoista puhumaan.

Joka päivä tiedusteli hän Aunelta hänen vointiaan sekä rupesiko jo
viihtymään "siellä ylhäällä." (Harvoin mainitsi hän linnan nimeä,
osoitti vaan päällään Nörrekjaeriä kohti.) Alituisesti puheli hän
Aunesta itsestä, hänen isästään, pappilan oloista, hänen lapsuutensa ja
nuoruutensa päivistä, mitkä asiat näyttivät erityisesti häntä
huvittavan.

Päivä päivältä tuli hän yhä enemmän arvoitukseksi Aunelle. Välistä
valtasi häntä silmänräpäyksellinen levottomuus, hän pelkäsi, että
seuralaisensa mietti jotakin pahaa. Mutta kun hän katseli
metsänvartijata, hänen hienoja, kalpeita kasvojaan, jotka välistä
olivat kärsivän näköiset, joissa sanomaton tuska kuvastui, niin
silmänräpäyksessä katosi pieninkin pelko ja sydämmessään sääli hän tätä
omituista miestä, joka oli niin onneton ja yksinäinen.

Kun puhe johtui hänen omiin oloihinsa, oli hän hyvin varovainen. Aune
oli monasti koettanut urkkia niitä, mutta hän oli aina vastannut
kiertävästi tehtyihin kysymyksiin.

Ainoastaan kerran, kun oli puheena Aunen lapsuus ja kun Aune oli
maininnut mikä onni on omata hyvän kodon, oli hän kahta kiivaammin
pureskellut suussaan olevata heinänkortta ja mutissut jotakin, ettei
hän ollut sitä kokenut, sillä hän ei ollut koskaan omannut kotia. Mutta
kun Aune kysyväisesti oli kääntynyt hänen puoleensa selitystä
saadakseen, oli tämä katsonut pois sekä ruvennut muista asioista
puhumaan.

Enimmäkseen puhelivat he vähäpätöisistä seikoista, kuten luonnosta,
metsästyksestä ja kauniista ilmasta, jota kauan oli kestänyt. Välistä
hän silloin laski leikkiä Aunen tietämättömyydestä, esim. silloin, kun
hän ei eroittanut metsäpeuraa vuohipeurasta tai kun hän käytti
jotakuta sanaa kansankielestä. Itse tunsi ja tiesi hän paljon, mikä
Aunelle oli aivan uutta ja jota hän mielellään tahtoi oppia tuntemaan.
Hän oli pidemmän ajan oleskellut maanviljelyskoulussa Köpenhaminassa ja
lausuntojensa mukaan aikoi hän tutkia metsänhoitotointa istuttaakseen
kerran metsiä maan kaikkiin nummeihin.

Lämpiminä päivinä istuivat he välistä mättäälle lepäämään, jolloin hän
opetti Aunelle ympärillä kasvamien kukkien tieteelliset nimet.
Tällaisissa tilaisuuksissa innostui hän suuresti ja tuli vapaammaksi,
aivan kuin häneen yht'äkkiä olisi syntynyt halu puhella jonkun kanssa.
Aune katseli häntä silloin ihmetellen.

Itse asiassa viipyivätkin Aunen ajatukset metsänvartijassa enemmän kuin
hän itse tahtoi myöntääkään. Kaikki, mitä tämä sanoi, vaikutti häneen,
vaikka hän aivan hyvin huomasi, etteivät nuo puheet aina olleetkaan
erittäin syvämietteiset. Ei hän myöskään ollut kaunis, vaan
päinvastoin. Kuitenkin oli hänessä jotakin vastustamatonta, hänen
katseessaan, äänessään, liikkeissään sekä hänen hymyilyssään. Vieläpä
hänen alakuloisuutensa ja umpimielisyytensä vaikuttivat valtavasti
häneen; useammin, kun Aune itsekään tiesi, istui hän miettien mikä
salaisuus tähän mieheen liittyi ja mikä katkera kokemus oli häntä
kohdannut.

Joskus muisteli hän myöskin metsässä olevata mökkiä, jossa he ensi
kerran toisensa kohtasivat ja kuinka kummallisesti sen asukkaat silloin
olivat käyttäytyneet. Tähän saakka ei hän vielä ollut rohjennut mitään
tästä kysyä, pelkäsipä, että arvoituksen selitys olisi juuri tässä.



VII.


Eräänä iltana, sun sade oli jo kahteen päivään estänyt Aunea menemästä
tavalliselle kävelymatkalleen, rohkaisi hän viimeinkin itseään ja kysyi
neiti Leidersdorffilta, heidän istuessaan valkean ääressä, työtä
tekemässä, tunsiko hän metsänvartijan.

-- Metsänvartijanko? kysyi neiti ihmetellen, minkä äkkinäisen käänteen
hänen nuoren kuuntelijansa ajatukset olivat tehneet. Hän oli nimittäin
tapansa mukaan vaipunut muistoihinsa, niin että Aune puolen tunnin ajan
oli koettanut johtaa keskustelua ikävöityyn aineesen.

-- Metsänvartijanko? toisti vanhus. -- En tosiaan tiedä, mitä sanoa;
tunnen häntä hyvin vähän, hän on ollut täällä ainoastaan lyhyen ajan.
Mutta olen kuullut, että hän olisi aivan rappiolla.

Aune katsahti ylös.

-- Rappiollako?

-- Niin ainakin sanotaan. Mutta ihmiset puhuvat hyvin paljon, johon ei
varmasti voi luottaa, -- lisäsi hän, jatkaen sitten kertomuksiaan
menneistä ajoista.

Aune istui kuin pilvistä pudonneena.

Oliko mahdollista? Siinäkö salaisuus olikin?... Hän ei voinut sitä
uskoa. Itsekseen lupasi hän ensi kerralla tarkata metsänvartijata,
tullakseen selville asiasta.

Jo seuraavana päivänä paistoi aurinko kirkkaasti eikä Aune kävelyltään
ehtinytkään kauas, ennenkuin hän vieressään kuuli tutun äänen: "Hyvää
päivää, neiti!"

Hän oli hyvin iloinen ja rupesi heti reippaalla, puoleksi
tuttavallisella äänellä, joka oli tullut tavalliseksi heidän välillään,
puhumaan "tavattoman pitkästä ajasta", mikä oli kulunut siitä, kun he
viimeksi toisensa tapasivat, sekä Iaskemaan leikkiä kuinka kovin hän
oli kaivannut Aunen seuraa. Sitten antoi hän Aunelle vihkon harvinaisia
valkoisia liljoja, joita oli poiminut suon toisella puolella. Aune
mietti hetkisen, otti sitten kukat vastaan katsomatta antajaan
kuitenkaan.

Hän oli levoton ja alakuloinen. Hän tunsi, että jokin tunne hänessä
tulisi tukehutetuksi, jos vanhan neidin puheessa olisi perää.

Kun he olivat tulleet Vejrhöjnin alapuolella olevaan pieneen laaksoon,
jonne he tavallisesti retkillään kulkivat, istuutui Aune pienelle
mättäälle ison kiven luona. Metsänvartija istui vähän loitommalle ja
oli niin iloissaan, ettei huomannut Aunen alakuloisuutta. Hän kertoi
kaikesta, mitä näinä kahtena päivänä oli tapahtunut, raju-ilmasta ja
sateesta, joka edellisenä yönä oli tunkeutunut suon vieressä olevan
tuman katon kautta sisään niin, että hänen vuoteensakin oli täyttynyt.

Hän istui jalat allansa ristissä. Hatun oli hän lämpimän tähden
asettanut maahan ja auringon säteet sattuivat hänen vaaleisiin
hiuksiinsa. Puhuessaan kuori hän veitsellään pitkää raippaa, minkä oli
metsästä ottanut.

Aunen katse, joka oli ollut kukkiin kiinnitettynä, seurasi häntä nyt
tarkkuudella.

Mutta kauan ei hän ollut seuralaistaan katsellut, ennenkuin hän
hymyili omalle pelvolleen. Mahdotonta oli, että tämä mies oli niin
syvään langennut. Kuinka olikaan hän niin yksinkertaisesti uskonut,
mitä sanottiin? Katsellessaan kasvoja, jotka hymyillessäänkin olivat
suruiset ja alakuloiset, mitkä muistuttivat huonosti hoidettua lasta,
ajatellessaan hänen käytöstään, liikuttavaista huolenpitoaan Aunesta
heidän tuttavuutensa alusta, silloin oli hän ihan varma, että neidille
oli kaikki kerrottu väärässä valossa ja hän häpesi, että hetkeäkään oli
voinut epäillä häntä.

Mutta mitä maailmassa hän sitten sureskeli, kun ei tämä ollut syynä?

Hartaasti hän toivoi, että seuralaisensa avaisi sydämmensä hänelle
aivan kuin sisarelle. Oliko se mahdotonta? Olivathan he yhtä yksinäiset
tässä maailmassa ja tämä yhteinen tunnehan oli saanut heitä toisiinsa
liittymään ja sitten yhdistänyt heitä kuten sukulaisuuden siteillä.

Viimein katsahti hän Auneen ja kysyi eikö hän ollut "hyvällä tuulella",
oliko joku ikävä kohdannut "tuolla ylhäällä" -- hän kohotti toista
kulmakarvaansa ja osoitti päällään Nörrekjaeriä kohti.

Aune ei heti vastannut, katsoi vaan kukkiaan, mitkä oli rintaansa
kiinnittänyt.

Äkillinen vallattomuus, jota ei Aune itsekään saattanut selittää,
synnytti hänessä halua kertomaan kaikki, mitä oli kuullut. Tekisikö
tosiaan sen? Oliko sopivaista?

Toinen huomasi hänen empimyksensä ja sanoi:

-- Minä näen, että vastoinkäyminen on teitä kohdannut!... Onko jotakin
ikävällistä sattunut?

-- Ei, päinvastoin!

-- Ah! -- suokaa anteeksi; siis vieläkin salaisuus.

-- Mistä niin päätätte?

-- En tiedä -- näen sen kasvoistanne.

-- Entäs jos erehdytte?

-- Tahdotteko silloin kertoa sen minulle?

-- Tahdon, jos lupaatte olla suuttumatta?

-- Miksi suuttuisin?

-- Senvuoksi... että se... koskee teitä.

-- Minua? -- sanoi hän katsoen hämmentyneenä Aunea. -- Kertokaa!

-- No, no, -- nauroi Aune -- eihän se liene niin vaarallista...
vaikka... ikävätä kylläkin.

-- Mitä sitten asia koskee?

-- Se on... Ei, en taida kuitenkaan sanoa mitään, -- lausui hän
punehtuen ja kätki kasvonsa käsiinsä.

-- Kyllä vaan... antakaa minulle siitä tieto, pyysi hän kiihkeästi.

-- Ei, ei... tosiaankin on se hyvin tyhmää.

-- Mutta voittehan toti sanoa. Mitä minusta sanotaan? Teidän täytyy se
kertoa!

-- No, olkoon menneeksi, sanoi hän katsahtaen seuralaiseensa.
Kerrotaan... että te... että te... juotte, lausui hän äkisti ja
punehtui aivan kuin olisi sopimattomia puhunut.

-- Mitä? juonko? Mitä?... Ah, lausui hän äkkiä. -- Sitenkö! Ha, ha,
haa! Senhän teenkin. Vakuutan teille, että niin teen, sanoi hän
nauraen.

-- Niin, mutta juonhan minäkin, virkahti Aune nauraen. Hän oli nyt
vakuutettu, että neidille oli kaikki kerrottu väärässä valossa ja että
hän taasen saattoi seuralaiseensa luottaa.

Kuitenkin katui hän sanoneensa tuon asian. Hyvin huomasi hän, että
seuralaisensa oli loukkaantunut. Hän oli jälleen tullut hiljaiseksi ja
hajamieliseksi ja alkoi innokkaasti veistellä raippaansa.

Sitten katsahti hän Auneen ja kysyi empien:

-- Uskoitteko tekin?

-- Tietysti, tämä nauraen vastasi.

-- No, sepä oli kauniisti tehty. Minun tulisi kai tänäpänä nauttia
väkeviä oikein tuntuvasti, ettei teidän hyvät ajatuksenne minusta
joutuisi häpeään. Vanha... neitikö teille sellaisia kertoo?

-- Kuka niitä sitten kertoisi?

-- Niin, niin -- onhan kuitenkin hyvä tietää...

-- Saanko pyytää teitä, herrani! keskeytti häntä Aune ja ojensi
torjuvasti kättään, koettaen osotella vanhan neidin hienoja tapoja. --
Hänen armonsa ei suinkaan suvaitsisi, että hänen armonsa armollinen...
-- Molemmat nauroivat eivätkä oikeastaan tietäneet, minkätähden.

Äkkiä vaikeni Aune ja säpsähti. Hän luuli kuulleensa huudon aivan
heidän lähellään.

-- Jumalani! huudahti hän ja tahtoi nousta. -- Eihän vain kreivi ole
tulossa?

-- Kreivikö?

-- Niin, ettekö kuulleet?

-- Nyt kuulen tosiaan. Mutta sehän on Jaakko, vanha paimen. Ettekö ole
häntä nähneet? Paimenessa ollessaan hän aina laulaa... Tarkatkaa kuinka
kauniisti hän laulaa, vaikka onkin jo lähemmä seitsenkymmenvuotias...
Kuuletteko?

Molemmat kuuntelivat.

Vallitsevassa hiljaisuudessa ja kirkkaassa, lämpimässä lokakuun ilmassa
kuului etäältä omituista laulua, valittava sävel, joka sekaantui
leivojen iloiseen viserrykseen.

-- Eikö totta?... Ääni on kuin lapsen?

-- On, kuinka ihmeellistä! Taukoamatta hän laulaa.

-- Hän ei ole oikein viisas... Hänellä sanotaan olevan sydänsuru.

-- Eikö ole kummallista, että täällä on niin monta mielenvikaista?

-- Paikkakunnan ilma on siihen syynä. Täällä kummittelee.

-- Kummitteleeko?

-- Aivan niin, ettekö sitä tiedä? Ettekö ole kuulleet punasilmäisestä
kissasta tai miehestä, jonka hampaat kalisevat? Ettekö?... Ettekö
myöskään koirasta, joka itkee kuin ihminen ja kanasta, joka laulaa
jokaisena juhannusyönä?... kaikki tapahtuu suolla. Kerronko siitä
teille?

-- Kertokaa vain, mutta ei tänään, sanoi Aune nousten. Oli aika palata,
Suon peitti hieno sumu ja varjot kävivät pitemmiksi. Hän pudisti
helmastaan kanervat, joita istuessaan oli murentanut, kiinnitti
päällisnuttunsa, katsahti kukkiinsa ollakseen varma, että ne olivat
jälellä, huomasi hansikkaansa maassa -- ne hän tavallisesti ensin pani
pois -- otti ne ylös, sovitteli päähinettään ja kuunteli vielä hetken
omituista laulua etäisyydestä.

Metsästäjä, joka niinikään oli noussut, katseli häntä säihkyvin silmin
sivultapäin.

Käydessään kapeata polkua, joka johti rinnettä alas ja jolla eivät
voineet vierekkäin astua, käveli Aune vähän aikaa metsästäjän takana ja
saattoi silloin häiritsemättä tarkata häntä. Tämä oli tosiaan kookas
mies käydessään tuossa pyssy olalla ja kanervakukka hatussa uskollisen
koiransa seuraamana. Kenties oli pää vähän liian pieni niin komeaan
vartaloon nähden, mutta kädet ja jalat olivat kauniit sekä hyvin
muodostuneet. Korvansa olivat pienet ja hienot ja ahvettuneen niskan
ympäröimät vaaleitten hiusten hienot kiharat, jotka tekivät hänet
kauniimmaksi. Ei hän ymmärtänyt, miksi hän ensin oli näyttänyt vähemmän
miellyttävältä. Kaunis hän ei varsinaisesti ollut, mutta ei Aune
kuitenkaan löytänyt hänessä mitään, minkä olisi tahtonut toisin
olevaan. Kuinkahan vanha hän oli? Sopivassa tilaisuudessa tahtoi hän
sitä tiedustaa. Hän näytti olevan noin kuudenkolmatta tai vähän
nuoremman. Vasenta jalkaansa veti hän perässään aivan kuten Aunen
isäkin oli tehnyt. Eikö tämä ollut ihmeellistä?

Samassa kääntyi ajatusten esine ja sanoi:

-- Kavahtakaa, neiti!... Tässä on hyvin kosteata.

Aune säpsähti ja katseli ympärilleen. He olivat tulleet syvälle ojalle,
jonka rankka sade oli santaan uurtanut ja joka vielä oli täynnänsä
vettä.

Metsästäjä asettui pitkine säärineen ojan yli ja ojensi kätensä
Aunelle. Kun tämä siihen tarttui, tunsi hän pistoksen sydämmessään ja
yli päästyään meni hän nopein askelin edellä seuralaistaan odottamatta.

Vähän sen jälkeen kääntyivät he metsään hakeakseen siimestä. Puron yli
olevalla puusillalla pysähtyivät kumpikin ehdottomasti ja vaipuivat
ajatuksiinsa katsellessaan kirkasta, kohisevata vettä, joka
äkkijyrkkään laskuunsa kuljetti mukanaan lehtiä, puunkuoria ja
hyönteisiä. Päänsä yläpuolella kohisivat metsän puut ja pöllöjen
läpitunkeva huuto kuului aivan kuin haaksirikkoisten avunhuuto.
Vedenpinnan yläpuolella surisivat hyttyset ja kappalen matkan päässä
viserteli hamppuvarpunen.

-- Mitä mietitte, neiti Thorbjörnsen? -- kysyi metsästäjä hiljaan
katsoen Auneen.

Aune punehtui ja kulki nopein askelin eteenpäin vastaamatta. Hän oli
tosiaankin vaipunut ajatuksiin, joita itsekin täytyi hävetä.



VIII.


Eräänä aamuna muutama päivä myöhemmin löi torninkello kahdeksan ennen
kuin Aune heräsi.

Säikähtyneenä nousi hän istumaan silmiään hieroen. Jumalani!... Olihan
hän jälleen nukkunut liian kauvan! Aivan hyvin muisti hän heränneensä,
kun kamarineitsyt oli tullut lämmittämään, hän oli silloin kääntynyt
toiselle kyljelleen hetken nauttiakseen aamu-unen huumauksesta, jonka
alaiseksi hän viime aikoina usein oli antautunut. Tänäpänä oli käynyt,
kuten monesti ennenkin.

Jumalani!... mitä olikaan hän taasen uneksinut!

Hän viskasi suuttuneena peiton sivulle, noustakseen. Mutta
vuoteenreunalle hän jälleen istui, pää käden nojassa, hämärien
muistojen valtaamana, uneliaana tirkistellen paljaita jalkojaan, joille
uunissa oleva valo levitti ruusunpuna sen hohteen.

Lintujen viserrys puistossa herätti hänet äkkiä horroksestaan. Samassa
oli uni kokonaan poistunut ja mieli oli täynnä iloisia toiveita.
Aurinko paistoi, sää oli kaunis, hän olisi siis tänäpänä tilaisuudessa
nauttimaan vapauttaan ja kohtaisi hänet -- "toverinsa", kuten Aune
häntä ajatuksissaan nimitti.

Nopeasti pukeutui hän, veti sukat jalkoihinsa ja kiinnitti
vyötäreensä, joita naisten puvuissa on lukuisa paljous. Aistikkaasti
järjesti hän rikkaita suortuviaan samalla hyräillen, ikäänkuin ulkoa
kuuluvan linnunlaulun yllyttämänä.

Vähitellen oli hän kotiutunut kultaisessa häkissään, jossa hän oli
muutoksia tehnyt oman mielensä mukaan. Kirjoituspöydällä olivat
"toverin" liljat vielä vereksinä pienessä, ruohonviheriäisessä
kukkavasussa. Pöydän yläpuolella riippui isänsä muotokuva
kanervakiehkuran ympäröimänä. Leveässä akkunanloukossa oli joukko
omituisia esineitä, osaksi omia löytämiänsä, osaksi ystävänsä
lahjoittamia; omituisen muotoisia ja värisiä kiviä, meri-kukka kappale,
meritähti, tyhjäksi puhallettu hyypän muna, pyssynkuula y.m. Seinillä
riippuvia kuvastimia ja tauluja koristeli punaiset ja keltaiset
sananjalat, puiden oksat ja pihlajanmarjatertut.

Neiti välistä ivaten laski leikkiä, arveli Aunen pian tuovan koko
metsän huoneeseensa.

Pukeuduttuaan poisti hän akkunaverhot; huikasevan kirkas auringon valo
kohtasi hänen silmiään. Avatessaan akkunan hän miltei säikähtyi
lintujen korkea-äänisestä viserryksestä, mikä häntä vastaan virtasi
raittiista aamu ilmasta.

Ihmeellisen kaunista ilmaa oli pitkän ajan kestänyt vielä lokakuussa,
taivas oli ollut sininen ja oli miltei yhtä lämmin kuin kesälläkin.
Joskin silloin tällöin satoi oikein rankasti, paistoi aurinko kahta
kirkkaammin sen jälkeen. Myrskytkin, mitkä tavallisesti tekivät tälle
paikkakunnalle suuria tuhoja, olivat etsineet toisia taistelupaikkoja
ja metsät, jotka muulloin tähän aikaan olivat paljaina ja lehdittöminä,
olivat nyt rikkaassa väriloisteessa, jommoista harvoin näkee.

Tämä päivä oli kuitenkin paljoa ihanampi, kuin edelliset.

Jo aamupäivällä oli Nörrekjaerin huoneissa -- joita tavallisuuden
mukaan oli aamulla lämmitetty -- niin kuuma, että oli pakko avata
kaikki akkunat. Puolenpäivän aikaan tuli seinien sisäpuolella
oleskeleminen miltei mahdottomaksi ja kreivitär ilmoitti lähtevänsä
ajelemaan. Tämä oli harvinaista ja synnytti hälinätä linnassa. Harvoin
kesän kuluessa uskalsi kreivitär liikkua Nörrekjaerin ulkopuolella.
Sen vuoksi, kun jättiläismäinen kuski kello yhden tienoissa ajoi
avonaisten vaunujen eteen valjastetut, Maunu kreivin harmaat hevoset,
pääkäytävän luo, näkyi monet kasvot kellarikerroksen pienissä
akkunoissa ja konttorirakennuksen akkunoissa näkyivät kirjurien päät;
kaikki tahtoivat nähdä, kun "hänen armonsa" nousi vaunuihin.
Martti-vartijakin, joka äskettäin oli makeasta unestaan noussut ja joka
muutoin tahtoi olla komentajana, kun jotain harvinaista oli tekeillä,
hiipi nyt portin taakse seisoakseen siellä lakki kädessä vaunujen
ohitse vieriessä.

Vihdoin näkyi kreivitär portaitten ylimmältä askeleella. Hän oli
mustaan silkkikauhtanaan ja pitsipäähineeseen puettu, jonka leveihin
leukanauhoihin hienot, kalpeat kasvot miltei kokonaan katosivat. Hän
nojautui vanhaan neitiin ja hitaasti eteenpäin käydessään katseli hän
levottomasti ympärilleen, aivan kuin ilma ja omituinen ympäristö olisi
tehnyt hänet pyöröpäiseksi. Hänen jälkeensä tuli Aune, jonka piti
seuraamaan kreivitärtä matkalla, sekä viimeksi kamarineito kantaen
hänen armonsa pitkäkarvaista villakoiraa käsivarrellaan.

Sittekuin kreivitär monen vaivan jälkeen oli peittoihinsa kääriytynyt
ja jakkara pantu hänen jalkainsa alle, asettui Aune vastapäiselle
istuimelle. Koira -- pieni, kaunis punakuonoinen eläin -- asetettiin
pehmeälle villahuiville kreivittären viereen. Vanha neiti antoi
lähdönmerkin ja vaunut vierivät pois.

Jo lehtokujassa näkivät he surisevia hyönteisjoukkoja, joita, kuten
keski-kesäpäivänä, kokoontui kaikilta tahoilta. Linnut sitävastoin
vaikenivat. Ne olivat etsineet suojaa puiden latvoissa, joissa istuivat
kyyryssään levitetyin höyhenin ja katselivat ohikulkevia vaunuja.
Taivaalla ei näkynyt pilvenhattaratakaan. Lämpö virtasi alas.
Ylt'ympärillä, kuivemmilla mäkilöillä kokoontuivat lammasraukat yhteen,
kolme uhkeata, lieassa olevata härkää, kuopivat levottomana maata
samalla kun kumeasti mölisten halukkaasti katselivat viereisellä
niityllä laitumella olevia kahtasataa lehmää.

Aune, joka koko aamupuolen oli ollut erittäin iloinen, ei nyt ollut
ensinkään hyvillä mielin. Viime aikoina oli hän ollut niin
toisellaisten ajatusten ja mielikuvitusten vallassa, että oli miltei
unohtanut alhaisen asemansa. Mutta nyt heräsi entinen hävyn tunne
hänessä. Kaikkialla, missä kulkivat, tervehti väki nöyrästi; kun he
ajoivat "suomökkien" ohitse, joiden jokaisessa ovessa ja ikkunassa
näkyi takkurainen pää, kävi hän tulipunaiseksi ja vetäytyi vaunujen
nurkkaan piiloon.

Eräs seikka vaivasi häntä enemmän kuin myöntää tahtoikaan. Hän tiesi,
että metsänvartija nyt oli Vejrhöjnillä ja odotti häntä. Koska ilma oli
mitä herttaisin tänäpänä, odotti hän luonnollisesti Aunea tulevaksi.
Mielessään kuvitteli hän, mitä kaikkea "toverinsa" ajattelee, kun hän
ei tulekaan.

Olipa hän tavallansa luvannutkin tulla. Edellisenä päivänä olivat he
pienestä laaksosta Vejrhöjnin alapuolella, mikä ikäänkuin sopimuksesta
oli tullut heidän yhtymis-paikakseen, kävelleet noin puolen peninkulman
päässä olevalle korkealle vuorelle, jossa Aune ei ollut ennen käynyt ja
jonka huipulta voi nähdä rahtunen mertakin. Ensin ei hän oikein
tahtonut siihen suostua, mutta monen houkutuksen jälkeen meni hän
kuitenkin -- eikä hän sitä ollut katunutkaan. Matka oli ihastuttava.
"Toveri" oli iloisempi ja leikillisempi kuin koskaan ennen. Tämä
iloisuus, auringon loistavuus, meri, itse yrityksen uskaliaisuus teki
Aunenkin mielen keveämmäksi kuin se pitkään, pitkään aikaan oli ollut.
He olivat mäen rinteiltä poimineet marjoja ja juoneet maitoa vanhan,
kyssäselkäisen talonpoikaisvaimon luona, joka vuorella asui ypö
yksinään seuranaan ainoastaan kaksi lammasta sekä kissa. Hänen
pienessä, puolipimeässä tuvassa olivat he istuneet lavitsalla toistensa
vieressä ja nauraneet akan uteliaisuutta ja leikillistä puhetta. Vaimo
piti heitä äskettäin kihloihin menneenä parina ja puheli siitä niin
paljon, että Aune tuli ihan hämilleen ja tahtoi mennä pois. Mutta ensin
tahtoi vaimo näyttää heille "omaa" morsiuspukuaan, vanha rohtiminen
hame, joka oli eräässä laatikossa muutamien muitten halpojen muistojen
seurassa ja joiden historian hän tarkkaan kertoi. Viimeinkin pääsivät
he menemään. Ovella oli metsästäjä antanut hänelle rahan, mikä ei
suinkaan ollut pieni päättäen akan ihmettelemisestä. Sitten olivat he
vielä kerran menneet vuoren huipulle nähdäkseen loitolla kimaltelevan
meren. Oli miltei pimeä, kun he saapuivat kotiin. Kun he erosivat,
ojensi hän Aunelle ensi kerran kätensä ja kysyi, tekisivätkö
toistenkin, ilman sitä myöntäessä, samallaisen matkan toiseen
kauniiseen, lähellä olevaan paikkaan. Ajattelematta vastasi Aune
myöntävästi ja puristi hänen kättään aivan vapaasti.

Mitä luuleekaan hän nyt, kun Aune näin kauniina päivänä kuitenkin jää
tulematta?

Kun vaunut olivat kulkeneet pienen puron yli johtavaa siltaa,
kääntyivät ne syrjätielle mikä johti vuorille. Suosta nousevat viileät
tuulahdukset muuttuivat polttavaksi scirocco-tuuleksi, mikä puhalsi
kuivilta rinteiltä heitä vastaan. Kuski antoi hevosten astua jalka
jalalta ja polttava hiekka narskui pyöriä vastaan hermostuttavasti.

Samassa juolahti Aunen mieleen, että he mahdollisesti kohtaisivat
metsänvartijan täällä. Tuskan tunne valtasi hänet ja kasvonsa kävivät
yhä punaisemmaksi. Voisihan tosiaan niin sattua! Kuinka silloin kävisi?
Pysähtyisiköhän kreivitär kysyäkseen häneltä jotakin...

Levottomuutensa suureni mitä lähemmäksi vaunut tulivat niitä paikkoja,
missä Aune tavallisesti käveli. Jokainen kauempaa esille pistäytyvä
esine, monet kettujen pelättimet, joita sinne tänne oli lammasten
suojaksi asetettu, saivat hänet säpsähtämään. Nähdessään Vejrhöjnillä
olevan kiviroukkion, tykytti hänen sydämmensä niin valtavasti, että hän
pelkäsi kreivittären sen kuulevan. Vihdoin kääntyikin kreivitär, joka
koko matkan oli istunut liikkumattomana ja tirkistellyt eteensä,
Auneen, lausuen:

-- Täällä on hyvin kaunista, neiti Thorbjörnsen, eikö totta?

Aunesta tuntui kuin kreivitär häntä tarkastelisi ja vaivalla sai hän
äänensä hillityksi niin, että taisi tyynesti vastata:

-- On, hyvin kanttista!

Tunnin perästä olivat he jälleen kotona, mutta kreivitär oli matkasta
niin väsynyt, että hän heti päivällisten jälkeen vetäytyi huoneisiinsa.
Aunen täytyi siis viettää koko illan vanhan neidin seurassa, jonka
jutut tänäpänä enemmän kuin muulloin kiusasivat häntä. Tosin ei hän
kymmenettä osaakaan suuttunut näistä jutuista, hän oli hyvin suuttunut
tälle puheliaalle naiselle, joka ei antanut hänen olla rauhassa. Hän ei
ensinkään ollut hyvillään. Kalvava levottomuus oli hänet vallannut,
tuskin malttoi hän istua alallaan tuolilla, neula hänen kädessään
liikkui hermostuneella vauhdilla, jota hän ei voinut estää.

Hän oli nimittäin hämärissä ikkunastaan huomannut harmaita pilviä
taivaan rannalla ja aurinko oli mailleen mennessään ikäänkuin
tulimereen laskeutunut, mikä ei suinkaan ollut hyvä tunnusmerkki. Hän
tiesi kuinka ankara raju-ilma näillä tienoin oli. Jos kerran pääsi
valloille, voitiin odottaa monta päivää kestävää sadetta, myrskyä ja
pimeyttä. Kenties pitäisi ilma hänet viikkokausia vangittuna synkässä
vankeudessaan, sinä aikana ehtisi talvi tulla, joka verhoisi vuoret
valkealla peitteellä ja tekisi tiet liikkeelle sopimattomiksi.
Milloinka tapaisikaan hän sitten toverinsa?

Aune oli kuumeentapaisessa levottomuudessa. Joka silmänräpäyksessä hän
säpsähti, kuin luuli kuulleensa sadepisaroitten rapisevan ikkunaan.
Huoneen tukahduttava kuumuus, lampun surina, seinäkellon alituinen
naksutus -- kaikki sai hänet suuttumaan. Ja kuin neiti iloitsi
pannakseen suitsujaisen hiilokselle, ei hän enään voinut itseään
hillitä, vaan virkahti kärsimättömästi:

-- Jumalani! Eikö saa olla rauhassa! Mikä inhottava löyhkä!

-- Löyhkä! lausui neiti. Ja kuitenkin on tämä mitä hienointa lajia...
Onko kuultu hullumpata!

Aune ei kyennyt vastaamaan, vaikka huomasikin kiivastuneensa. Mutta
neiti oli loukkaantunut ja istuutui jälleen tuolilleen, suutansa sen
koommin avaamatta.

Vähän senjälkeen tuli kreivittären villakoira kammiosta kävellen, jossa
se oli maannut. Ovella pysähtyi se hetkeksi kiiskoitellakseen ja
haukotellakseen; sitten astui se, kaukaa kaartaen neidin tuolia, Aunen
luo, jonka viereen se seisahtui, katsellen häntä alakuloisilla
silmillään. Aune oli ruvennut suosimaan pientä, kaunista koiraa, joka
linnassa kulki niin yksinään sitte kuin sen holhoja oli nukkunut. Usein
otti hän koiran syliinsä ja hyväili sitä tai opetti sille pieniä
temppuja, kuten seisomaan takajaloilla ja nyökäyttämään päätä.
Vähitellen oli heistä tullut hyvät ystävykset, mutta tänä iltana tuntui
siltä, kun ei hän voisi katsoakaan sinne päin, missä koira oli.
Vaikkakin se seisoi odottavasti hänen jalkainsa juuressa, ei hän voinut
sitä hyväillä; kun se, tullakseen paremmin huomatuksi, veti käpälällään
hänen hamettaan, suuttui hän ja työnsi jalallaan koira parkaa niin,
että se vinkuen kaatui selälleen ja kiiruhti sitten kammioon takaisin.

Neiti kohotti päätään ja katseli Aunea hiljaisella kauhulla pyöreitten
silmälasiensa lävitse.

-- Jumalani! huudahti hän viimein. Mikä teidän on tänä iltana? Ettehän
ole kaltaisenne!

Aune ei vastannut. Hän oli itkuun purskahtamaisillaan. Vaikkei kello
ollut kuin yhdeksän, kokosi hän kuitenkin työnsä ja poistui huoneesta
sanoen hampaitansa kolottavan. Tultuaan omaan huoneeseensa, riisui hän
kiireesti vaatteensa, sammutti kynttilän sekä koetti nukkua.

Mutta käännyttyään sisäänpäin, kätki hän kasvonsa käsiin ja heltyi
itkemään.

Hän ei itseään enää käsittänyt, ei tiennyt, mikä häntä vaivasi.
_Rakastiko_ hän metsänvartijata? Häntä pöyristytti tätä ajatellessa.
Sitä ei hän voinut uskoa, mahdotontahan se oli. Kuvitellessaan joskus
ennen rakkautta oli hän luullut sitä hiljaiseksi, vienoksi tunteeksi,
joka leviäisi sieluun. Mutta hän oli viimeisinä päivinä ollut hyvin
levoton, jota ei voinut poistaa. Aika ajoin oli hän tuntenut olevansa
niin onneton ja suruissaan, että täytyi kaikin voimin estää
kyyneleitänsä. Kaikki oli pimeätä ja toivotonta; ihmiset tuntuivat
häijyiltä ja hän toivoi kuolevansa. Ei hän tahtonut ajatellakaan häntä.
Hänestä tuntui, kuin pitäisi hän metsänvartijasta enemmän saadessaan
ajatella häntä ystävänä, toverina tai veljenä. Mutta niin pian kun
toinen ajatus tahtoi saada valtaa hänessä, muutti tuo toveri heti
muotoa, oli hänelle ventovieras, miltei vihollinen, jota hän pelkäsi ja
toivoi ettei koskaan enää häntä kohtaisi.

Tällaistako rakkaus oli?

Ei, mahdotonta; senkaltaista ei se voinut olla!

Mutta, miksikä halusi hän sitten niin hartaasti päästä hänen seuraansa,
jos vaan yksikin päivä oli kulunut ilman, että he olivat toisensa
tavanneet? Miksi tykytti sydämmensä kahta kiivaammin ajatellessaan
häntä? Miksi ei hän voinut laskeutua vuoteelle uneksimatta hänestä,
miksi ei sulkea silmänsä näkemättä hänet edessään, kuulematta hänen
äänensä sekä jalkainsa askeleet?... Hän muisti, että vanha Matleena
siellä kotona kerran oli sanonut, että jos tahtoo ihan varmaan tietää
rakastaako todella jotakin miestä, niin täytyy tarkata, uneksiiko
hänestä kolmena yönä peräkkäin. Kuinka usein olikaan hän viime aikoina
herännyt keskellä yötä siitä, että luuli tuntevansa hänen katseensa
tarkastelevan itseään... Mitä oli tuo kummallinen, levoton toivo
alituiseen tietää, missä hän oleskeli, mitä hän teki ja mitä ajatteli?
Mitä oli sulous, jota hän aina tunsi metsänvartijan läsnäollessa tai
väristys, mikä kävi hänen ruumiissaan tämän tarttuessa hänen käteensä
tai kun tämä sattui koskemaan hänen hameesensa heidän kävellessään
Vejrhöjnin yksinäisiä polkuja? Tuonoin, kun he istuivat Vejrhöjnin
kukkulalla ja hän oli synkän ja alakuloisen näköinen sekä oli pannut
hattunsa kanervikolle, aivan kuin ei olisi kärsinyt sen painoa, oli
Aune -- nähdessään hänen kärsivät kasvonsa, kokoonpuristuneet huulensa
ja armottoman raskasmielisyyden, mikä ei koskaan tahtonut poistua
hänestä -- tuntenut vastustamatonta halua istuutua hänen viereensä ja
kädellään hyväillä hänen vaaleita hiuksiaan ikäänkuin poistaakseen
kaikki surulliset ajatukset ja katkerat muistot.

Eikö tämä ollut rakkautta?

Hän luuli... miltei pelkäsi sitä.

Kauan makasi hän liikkumattomana, miltei tainnuksissa.

Viimein kysyi hän itseltään: -- Mutta hän, rakastaako hänkin minua.

Hän luuli niin olevan, vaikkei hän koskaan ollut siitä mitään sanonut.
Ajottain, varsinkin viime aikoina, oli hänen katseessaan ollut jotain
sen tapaista, hänen äänensä oli myöskin ilmaissut hänen tunteensa.
Ensin, kuu Aune tunsi tällaisen aavistuksen sielussaan, oli hän tullut
murheelliseksi ja pelkäsi, että metsänvartija siitä puhuisi hänelle,
sillä hän luuli ei koskaan voivansa rakastaa tätä. Heidän istuessaan
pienessä tuvassa kyssäselkäisen akan luona, joka välttämättömästi
tahtoi pitää heitä kihloissa olevana parina, huomasi hän kyllä, miten
metsänvartija taukoamatta häntä tutkivasti katseli ja kotimatkalla
puheli tämä kerran niin merkillisellä ja salaperäisellä tavalla, että
hän pelkäsi siitä tulevan rakkauden tunnustuksen.

Mutta, jos he nyt todella rakastivat toinen toistaan? Jos hän jonakin
päivänä kosii?...

Hänkö sitten oli tuleva hänen ainaiseksi ystäväkseen? Hänellekö,
ventovieraalleko, hän kerran oli uskova kaikki? Hänenkö omansa oli
hänen ruumiinsa ja sielunsa oleva?

Hän kääntyi toiselle kyljelle. Ei hän sietänyt sitä enään Ajatella.
Kenties olikin kaikki pelkkää luulottelua! Hän tahtoi nukkua pois koko
ajatuksista ja seuraavana päivänä katselisi hän asioita aivan toisessa
valossa.

Hän sulki silmänsä nukkuakseen.

Mutta hän ei saanut ajatuksiaan tieltä, jonne ne olivat eksyneet.

Hän muisteli romaania, josta joka päivä luki luvun kreivittären kuullen
ja jota hän ei alussa ensinkään ymmärtänyt. Niin merkilliset ja
käsittämättömät olivat hänelle olot, joista siinä kerrottiin. Kauan ei
kuitenkaan kestänyt ennen, kuin hänelle selvisi, mistä oli kysymys ja
vähitellen rupesi hän sekä mielessään että unissaan kuvittelemaan niin
hyvin itse kertomusta kuin sen henkilöitäkin. Romaani liikkui etelän
viinitarhoissa ja sini-järvillä, vanhoissa luostareissa ja
öljypuulehdoissa; se kertoi nuoresta munkista ja nuoresta nunnasta,
joita maallinen rakkaus yhdisti. Molempien luostarein välillä olevassa
metsässä kohtasivat he toisensa joka päivä aikoina, jolloin heidän tuli
toimittaa kirkon laupeuden töitä köyhien kesken ja pienessä piilossa
olevassa lehtimajassa unohtivat he kuolevaiset, joita heidän tuli
lohduttaa, sairaat, joita tuli hoitaa.

Monasti oli hävyn puna noussut Aunen poskille lukiessaan näistä
rakkauden kohtauksista, joissa suuteloita ja helliä syleilyjä
vaihdettiin, sillä nämä syntiset nautinnot olivat kerrotut tavalla,
mikä ei suinkaan inhoa herättänyt, vaan niitä ylistettiin ja
kaunisteltiin. Ensi päivinä oli hän usein pakoittanut itseänsä
istumaan alallaan, mieli kun teki nousta ja kieltäytyä lukemasta
eteenpäin. Mutta tämän kirjan kanssa oli käynyt samoin kuin neidin
juttujenkin. Mitä enemmän se kiihoitti ja suututti häntä sitä enemmän
mielikuvituksensa sen kanssa työksenteli. Ja kiihtyvällä jännityksellä
oli hän päivä päivältä seurannut rakastettujen kohtaloja, sykkivällä
sydämmellä kuunnellut heidän kuherruksiaan, jälleennäkemisen iloa ja
eroamisen suruvoittoisia huokauksia. Omituista kyllä, oli hän jo alusta
mielessään kuvitellut, että kalpea intohimoinen munkki oli hänen
metsästäjänsä. Nyt oli aivan kuin olisi hän tuntenut nunnan sydämmen
sykkivän omassa povessaan ja aavistanut ikävöimisen, joka saattoi
koppilo-vangin paheen tielle.

Hän makasi aivan hiljaa kuin hurmaantuneena. Ennenkuin itsekään tiesi,
sulkeutuivat silmänsä, uni nosti hänet pehmeille käsivarsilleen ja
kantoi hänet kukitettuja polkuja myöten unien maahan...

Ensimmäinen ajatuksensa, kun aamulla heräsi, koski ilmaa. Hän nousi
istumaan ja kuuli heti puistosta lintujen viserrystä, mikä ennusti
kaunista päivää. Hän hypähti vuoteeltaan ja pukeusi nopeaan. Aamupäivä
kului hitaasti ja vaikka hän tiesi, että niin hyvin kreivitär kuin
neitikin tarkkaavasti häntä katselivat, ei hän voinut olla levollisena.
Niinpian kuin oli murkinoitu, kiiruhti hän huoneeseensa ottaakseen
päällysnuttunsa. Kuvastimen edessä veti hän paksun otsatukkansa
alaspäin niin, että se pieninä kiehkuroina peitti otsan yläosan.
Mieleensä muistui hänen kerran sanoneen, että se puki häntä. Sitten
pisti hän napinreikään kaksi _hänen_ antamaansa kukkaa sekä pienen
punaiseen vivahtavan sananjalka-lehden.

Mutta koskiessaan oven lukkoa, seisahtui hän yht'äkkiä ja kummallinen
tuska valtasi hänet. Oli kuin sisällinen ääni olisi sanonut, että
nykyinen aikomuksensa ei ollut oikein, ettei hän menisi ulos sekä että
hän vast'edes välttäisi metsänvartijata. -- Heti sen jälkeen katsahti
hän ujostelematta ylös. Miksi hän niin tekisi? Mitä tarvitsi hänen
peljätä? Eihän toveri tiennyt, eikä koskaan saisi tietääkään -- että
Aune todella häntä rakasti.



IX.


Aune oli tuskin ehtinyt sillan yli, kun hän säpsähti ja kalpeni.

Lehtikujassa oli hän huomannut vieraan olennon, joka nopein, kevein
askelin läheni häntä pyssy olalla ja joukko koiria jälessään.
Hetkeäkään ei hän epäillyt, että tämä oli kreivi. Jo kaukaa eroitti hän
punaiset kasvot sekä pitkän punertavan huuliparran, mikä oli kuin kaksi
ketunhäntää. Peljästyneenä katseli hän ympärilleen pakopaikkaa etsien.

Mutta hän oli jo tullut niin kauas lehtokujassa, että pako oli
mahdoton. Hänen täytyi siis kohdata kreivi.

Mitä tuli hänen tehdä? Ainoatakaan ihmistä ei näkynyt. Jos kreivi nyt
seisahtui puhuttelemaan häntä! Kuka tiesi, mitä hän tässä
yksinäisyydessä hänelle tekisi.

Sydämmensä sykki niin, että oli tukehtumaisillaan, kun kuuli hänen
askeleensa takanaan ja kaikuvan vihellyksensä. Mutta kun hän meni Aunen
ohitse, tervehti hän vaan sotilaallisella tavalla nostaen kättään
hattuunsa eikä ollut sen enempätä hänestä tietävinään.

Aune luuli jo kaiken vaaran olevan ohitse ja hengitti keveämmin. Mutta
onnettomuudeksi syöksivät kaikki koirat käytävän poikki nuuskiakseen
häntä ja kun tämä nyt näki ympärillään joukon murisevia ja äyhkiviä
koiria, mitkä sulkivat tien, ei hän säikähdyksessään voinut pidättää
huutoa, mikä heti pysäytti koirien omistajan.

Käheällä ääneltä, mikä saattoi sekä Aunen että koirat säpsähtämään,
kutsui hän niitä luokseen, sekä sivalsi niitä pari kertaa pitkällä
koiranruoskallaan niin, että ne ulvoen ja valittaen kiereskelivät
samassa hänen jalkainsa juuressa.

Sitten kääntyi hän hymyillen Auneen ja kohteliaasti hattua nostaen ja
kumartaen virkahti:

-- Suokaa anteeksi tämä juttu, armollinen neitini! Odottamaton tapaus,
onneton kohtaus... ymmärrättehän?... Suokaa anteeksi! sallikaa minun...
mutta, eikö minulla ole kunnia puhutella neiti Thorbjörnseniä, pastori
Thorbjörnsen vainajan tytärtä?

Aunen oli täytynyt seisahtua; hän oli kalpea ja polvensa vapisivat
vastatessaan:

-- On!

Hän oikaisihe, ojensi toisen jalkansa ja pani kätensä puuskaan samalla
kun tuntijan katsein tirkisteli toisella silmällään Aunea ja näytti
kuin olisi tarkastukseensa ollut tyytyväinen.

-- Kunniasanallani! virkkoi hän, pidellen toista ketun-häntää. -- Heti,
nähdessäni teidät, sen arvasin. Minulla ei ole ollut kunnia tavata
teitä aikaisemmin, mutta heti kun minulle se kunnia suotiin,
ajattelin: Tämä on varmaan pastori Thorbjörnsen-vainajan tytär!
Ha, ha, haa!... Ei neidin olisi ollut tarvis niin pahoin säikähtyä
pikku eläviäni. Eivät ne riiviöt pahaa tarkoita; veitikat ovat vaan
saaneet niin ruman tavan. Mutta kunniasanallani lupaan poistaa sen
heistä. Vakuutan neidille, että kyllä rankaisen synnilliset ruumiinsa,
niin että ne toisen kerran antavat säädyllisten naisten käydä rauhassa.
Annan niille aika läksytyksen, minkä kyllä muistavat, uskokaa se... Ha,
ha, haa! Haluatteko nähdä, miten ne nyt pelosta matelevat? Ne tietävät
aivan hyvin, mitä on odotettavissa... Ha, ha, haa!

Koirat matelivat väristen hänen taaksensa ja katselivat häntä
rukoilevin silmin aivan kuin olisivat kuulleet ja ymmärtäneet hänen
sanansa.

-- Niin, eikö ole ihmeellistä, jatkoi hän -- kun ei Aune mitään
vastannut, vaan aikoi jatkaa kulkuaan -- eikö ole ihmeellistä, että
luontokappaleella on niin paljo älyä? Niiden tulee vaan saada hyvä
kasvatus, eikä se olekaan niin helppo tehtävä, kuin moni luulee, Se on
myöskin tieteenhaara, sanoi lukkari... no niin, neidillä ei ole
aavistustakaan, kuinka itsepäinen tuollainen riiviö on! Katsokaappa
iätä pientä pilkullista veitikkata!... Tule esille, pikku marakatti,
äläkä siellä matele... Vakuutan neidille, ettei koko Tanskan
valtakunnassa ole suurempata keikailijata! Miesten ohi käydessään on se
kuin tukki tahi kivi, mutta kun se näkee naisen, vaikkapa kahdentoista
vuotiaan hempukan, tulee se aivan pyöröpäiseksi, vaikka olisikin vasta
viiden kuukauden vanha... Ha, ha, haa!

Hän nauroi oikein kaikuvasti, koirat vetäytyivät vavisten lähemmäksi
toisiaan ja parvi pikku lintuja, jotka olivat lähellä olevassa puussa
lepäämässä, lähtivät pelokkaana lentoon.

Hymyillen ja -- sulkeudun suosioonne! -- tervehti hän jälleen sotilaan
tavoin, heitti päätään ja huusi koirilleen: "Tulkaa!" sekä jatkoi
viheltäen kulkuansa.

Aune oli kauhun valtaamana. Hän ei tointunut ennen kuin oli käynyt
kauas vuorien keskellä.

Jumalani! Minkä näköinen hän oli! Tuskin oli Aune rohjennut katsoa
ylöspäin, mutta hän oli kuitenkin nähnyt kylliksi: kaksi suurta,
väritöntä, lasinkaltaista silmää, mitkä pöyristyttivät häntä. Mitä
sekamelskaa olikaan hän puhunut? Oliko hän päihtynyt? Aune luuli
tunteneensa väkijuomain lemun hänen läheisyydessään.

Sydämmensä tykytti jälleen levottomuudesta, kun hän tavallisella
paikalla Vejrhöjnillä tapasi ystävänsä, joka hänet nähtyään, nousi
mättäältä hattuaan heiluttaen.

-- Ajatelkaas, minä olen tavannut kreivin, lausui Aune ennenkuin ehti
toverinsa sivullekaan polulla.

Metsästäjä pysähtyi.

-- Mitä sanotte?

-- Kohtasin kreivin lehtokujassa. Hän tuli käyden minua vastaan lauma
koiria seurassaan; mahdotonta oli minun välttää häntä. Hän seisahtui ja
puheli koko joukon asioita, mutta minä en sanaakaan ymmärtänyt...
Jumalani! minkä näköinen hän oli!

Aune oli vielä niin kiihoittunut ja innostui kertoessaan niin, ettei
huomannut, miten seuralaisensa muoto muuttui; hän ei huomannut, että
tämä painoi päänsä alas ja levottomasti pureskeli heinänkortta, Aunen
yhä lausuessa:

-- Kauheata!... Niin hirvittäväksi en ollut häntä kuvitellut!

Viimein sanoi metsästäjä hiljaan:

-- Sanokaa... millaiseksi olitte kuvitelleet hänet?

-- Noh, en sitä tarkoin voi sanoa. Tarkemmin en koskaan ole asiata
ajatellut. Mutta, että hän olisi noin toisellainen, kuin veljensä,
jonka muotokuva riippuu linnan seinällä -- sitä en todella ole voinut
luulla, joskin olen kuullut, etteivät he olleet toistensa näköiset.

-- No, mutta... änkytti hän ja nykäisi maasta vapisevin käsin
vieressään kasvavan kukan -- kaikessa tapauksessa olette ajatelleet,
että hän oli... hyvin kauhistuttava, eikö niin?

-- Aivan niin, ettekä voi sitä kummastella.

-- Miksikä en?

-- Te tiedätte sen aivan hyvin, sanoi hän punehtuen. Hän muisti, mitä
kaikkea sekä neiti että muut olivat kertoneet nuoren kreivin elämästä.

-- Te olette siis tuulleet hänestä jotakin?

-- Niin olen; kyllä kai jokainen on hänestä kuullut vähäsen.

-- No, niin, -- sanoi hän ja tuntui kuin sanat olisivat tarttuneet
kurkkuun, -- kaiketi tekin halveksitte häntä?

Hiukan loukattuna katsahti Aune ylös. Tämä ei ollut ensi kerta kun hän
huomasi, että toverinsa puolusti kreiviä.

-- Eikö ole syytä sitten?

-- On, tietysti... tarkoitan vaan...

-- Nyt tiedän, mitä te tarkoitatte. Teidän mielestänne tulee suoda
hänelle anteeksi, koska hän on vähäjärkinen, eikö niin? Mutta jokainen
sanoo, ettei hänen tajunnassaan niinkään vikaa ole. Hän on aina vaan
ollut niin raju ja hurja luonteeltaan, että kaikki ovat peljänneet
häntä... Usein olen ajatellut, että teidän tulisi olla varoillanne --
lisäsi hän hiljaisella äänellä. -- Tehän olette niin paljon hänen
seurassaan ja minä olen kuullut, että hän yht'äkkiä, ilman vähintäkään
syytä, tulee aivan raivoon niin, ettei itsekään tiedä, mitä hän silloin
tekee.

-- Kuka on niin sanonut?

-- Kaikki. Neiti, joka pienestä pahasesta on tuntenut hänet, on
kertonut, että hän hamasta lapsuudestaan on ollut häijyn-ilkinen poika,
jota ei kukaan voinut ymmärtää eikä suvaita. Hän oli aina yksinään eikä
häntä ajottain saatu tulemaan huoneeseenkaan. Aina hän teki päinvastoin
kun häntä käskettiin ja välistä oli hän pelkästä kiukusta monta päivää
vaiti niin, ettei saanut sanaakaan hänen suustaan, vaikka isä usein
pieksi häntä kepillään saadakseen hänet edes itkemään. Ajatelkaas, että
hän kerran pienenä poikana ollessaan tahtoi tappaa itsensä! Tämän hän
teki senvuoksi, että hänen äitinsä oli antanut Maunulle kauniimman
lahjan kuin hänelle ja tätä kostaakseen tahtoi hän ampua itsensä isän
pistoolilla ullakolla, mutta joku palvelustytöissä oli nähnyt hänen
hiipivän sinne. Eikö ote kauheata?... Eikä tämä kuitenkaan ole kaikkein
pahinta. Myöhemmin on hän tehnyt itsensä syypääksi kamalampiin
tekoihin.

-- Mihin sitten?

-- En saata kertoa sitä teille.

-- Vai niin!

-- Neiti sanoo, että kunnolliset ihmiset ovat aina häntä inhonneet --
eikä kukaan, joka vaan kerrankin on nähnyt hänet, voi sitä kummeksia.
Viimein luettiin hän perheesen tuskin kuuluvaksi eivätkä vieraat
koskaan maininneet hänen nimeään vanhempain läsnä-ollessa. Kun linnassa
oli vieraita, ei hän tahtonut näyttäytyä heille, vaan meni kauas pois
ja kävi silloin seudun mitä huonoimpien ja kurjimpien ihmisten luona.
Nämä olivat hänen tovereinaan. Heidän seurassaan hän pelasi ja joi
niin, että hänet kerran löydettiin aivan tiedotonna vuorten välissä.
Samallaista elämätä hän vieläkin viettää. Tiedättekö, mitä neiti sanoo?
Hän sanoo, ettei kreivi ole mikään metsästäjä, vaan että hän käy
pyssy olalla voidakseen paremmalla syyllä poistua linnasta ja
kuljeskellakseen, missä häntä haluttaa... Mutta tämän kaiken tiedätte
te paremmin kuin minä. Vai eikö kaikki ole totta?

Aune katsahti ylös ja huomasi mikä muutos oli hänen kasvoissaan
tapahtunut.

Hän oli hyvin kalpea, huulensa värisivät ja tumma varjo oli silmien
alapuolella, jotka muutenkin olivat kuin syvemmällä päässä. Aune ei
koskaan ollut nähnyt häntä sellaisena. Kauhulla ajatteli hän, mikä
yhdysside voisi olla hänen ja kreivin välillä, koska hänen sanansa niin
suuresti saatti seuralaisensa kiihkoon.

He olivat sillä välin saapuneet pieneen laaksoon Vejrhöjnin alapuolella
ja istuutuivat tavalliselle paikalleen kiven lähellä.

Aune ei voinut poistaa ihmettelemistään. Häntä aavistutti, että
hän nyt oli hyvin kätketyn salaisuuden perillä ja hän päätti juuri
nyt ottaa selvon siitä. Mahdotonta oli hänelle kauemmin kärsiä
tietämättömyyttään, mikä häntä kiusasi ja hän oli ihan epätoivossaan,
kun heidän välinsä oli käynyt aremmaksi, mikä teki heidät toisilleen
vieraiksi.

Tavallisuutensa mukaan nyppi hän kanervikkoa ja sydämmensä tykytti
ankarasti. Äänellä minkä värinätä hän turhaan koetti tukahuttaa, sanoi
hän hetkisen vaiti-olon jälkeen:

-- Tahdotteko sanoa minulle erään seikan?... pidättekö kreivistä?

-- Minäkö? -- kysyi hän katsellen Aunea pelokkaasti.

-- Niin... pidättekö todella hänestä?

-- Oh, en tiedä. Mutta... minusta ei ole helppoa tuomita
oikeudenmukaisesti. Voihan olla monta syytä... monia seikkaa, jotka...

-- Voiko mitenkään puolustaa sitä, joka syntiä tekee? kysyi Aune
katsellen häntä kammoen. -- Onko kellään oikeutta elää niin kurjasti?

-- Ei suinkaan... mutta...

-- Ja mitä on hänellä sitten valitettavana? Onnen lahjat ovat hänen
helmaansa ikäänkuin pudonneet ilman että hän on sormeakaan koukistanut.
Eikö hänellä ole tavarata ja kultaa ja muuta elämän ihanuutta yllin
kyllin? Eikö tämä jo olisi kylliksi saattamaan häntä ajattelemaan
elämätänsä ja tekemään häntä kiitolliseksi ja...

-- Kiitolliseksi? sanoi hän katkerasti hymyillen. Luuletteko, että
"elämän ihanuudet", kuten sanotte, aina tuottavat onnea? Ja miltä
luulette tuntuvan sille, joka kaikkein kasvoista voi lukea, etteivät
rikkauden lahjat oikeutta myöten hänelle tule ja kuulu?

-- Kuulu? toisti Aune hieman ivallisella äänellä. Se asia ei häntä
ensinkään epäilytä. Ei hän sen kaltainenkaan ollut eikä sitä paitse
koko suku ole ollut taipuvainen siihen. Viisi se on huolinut muitten
oikeuksista kun vaan ovat omiaan voineet valvoa. Kun asiata
todenperäisesti ajatellaan, ei eroitus nykyisen kreivin ja hänen
edeltäjänsä välittä ole niinkään suuri. Eroitus on vaan siinä, että
tämä on aivan toisin tavoin tuottanut harmia.

-- Nyt neidin isä puhuu tyttärensä kautta.

-- Aivan niin, sanoi Aune ylpeästi ja hehkuva puna peitti hänen
kasvonsa. -- Minä olen kiitollinen, että hän opetti minua inhoamaan
sellaisia ihmisiä ja halveksimaan heidän kelvotonta elämäänsä. Minä en
käsitä, kuinka voi iloita ja nauttia juuri siten, kun ympärillään
näkee niin paljon puutetta ja kurjuutta. Monasti, mennessäni pehmeään
vuoteeseeni nukkumaan, tuntuu kuin olisin varas, joka on köyhältä
varastanut hänen viimeisen roponsa ja usein tulen silloin ajatelleeksi,
kuinka monella raukalla ei ole kattoa suojanaan eikä leivänpalasta
nälkänsä sammuttamiseksi. Eikö ole surkeata? Eikö jokaisen ihmisen
velvollisuutena ole kernaammin kieltää itseltään kuin nähdä toisen
puutetta kärsivän? Mitä sanoakaan niistä, jotka julkevat elää
ylellisesti, pitää suurenmoisia kemuja, pukeutua silkkiin ja ainoana
yönä kuluttaa niin paljon, että sata perhettä tulisi sillä toimeen koko
vuoden? Eikö tämä ole syntiä? Niin tekin asian katsotte, eikö totta?...
Teettehän sen? sanoi hän katsoen metsästäjätä miltei rukoilevasti.

-- Minäkö? sanoi tämä välttäen hänen katsettaan. Varovaisesti hyväili
hän koiraansa, joka nukkui hänen vieressään. -- Niin luulin kyllä
muinoin, mutta... en nyt enään.

-- Ette nyt enään?

-- En.

-- Ah! sanoi hän sortuneella äänellä.

Hetkisen kuluttua jatkoi hän katsomatta ylös ja yhä koiraansa
silitellen:

-- Ettekö usko, että niilläkin ihmisillä, joista te puhutte -- joita te
köyhiksi ja orjuutetuiksi nimitätte -- on ilonsa ja nautintonsa,
vaikkakin vieras ei sitä niin huomaa. Minä olen paljon seurustellut
sellaisten ihmisten kanssa ja minä tunnen heidät aivan hyvin. Mutta
minä vakuutan, ettei kukaan ihminen vietä suruttomampaa ja
onnellisempaa elämää kuin he. Olisiko heillä siis syytä valittaa...
paremmin kuin muillakaan? Eikö äidillä heidän joukostaan ole santa ilo
lapsestaan ja lapsella vanhemmistaan ja... onhan heillä itse asiassa
samat ilot ja surut tuin kaikilla muillakin.

-- Mutta nälkää, vilua ja puutetta -- sitä saavat he yksinään kärsiä ja
onhan se ainakin oikeudetonta?

-- Ettekö luule löytyvän mitään pahempata ja vaikeampata kärsittävänä
kuin nälänhätä on tai katkerampata kuin vilu -- ja mistä juuri nämä
ihmiset enemmän kuin muut ovat säästetyt?... Te ajattelette nyt siten
syystä, että olette niiden onnellisten joukossa, jotka saavat nauttia
iloa ja valoa. Teillä on ollut hyvä koti, missä olette viettäneet
onnellisen lapsuuden ajan ja josta teillä on pelkkiä suloisia muistoja.
Teillä on ollut isä, jota olette rakastaneet -- ja joka on teistä
pitänyt. Mutta on myöskin ihmisiä, jotka ovat luodut ikäänkuin
vakituiseen suruun ja onnettomuuteen... ja sellaisia on sekä
rikkaitten että köyhien joukossa, kenties yhtä paljon edellisten kuin
jälkimmäisten joukossa. Ettekö milloinkaan ole sellaista onnetonta
tavanneet? Kainit merkki on heidän otsallaan jo syntymästään; on kuin
kirous seuraisi heitä kautta koko elämänsä. Kodittomina kuljeksivat he
maailmassa, kaikki kääntävät selkänsä heille, eikä kukaan kärsi heitä.
Äitikin suree, kun ovat syntyneet, veli ja sisar ei tahdo heitä tuntea.
Kysykää heiltä, neitiseni!... ja te saatte kuulla, että löytyy nälkä,
jota ei voi leivällä lieventää ja kaipuu, mikä on monta vertaa
katkerampi kuin köyhyys ja puute. Ken ei koskaan ole ystävätä omannut,
joka ei koskaan ole ystävällistä sanaa kuullut, ei tuntenut, mikä onni
on olla toisille iloksi, jolla ei ole ainoatakaan suloista muistoa...
hän on kymmenentuhatta kertaa köyhempi kuin kurjin kerjäläinen, joskin
hän omistaisi koko maailman kullan ja loiston.

Hän oli puhunut kiihkolla ja äänensä, kätensä, koko ruumiinsa värisi.
Hän istui puoleksi kääntyneenä poispäin ja katseli koiraansa, jonka
päätä hän yhä silitteli kunnes se viimein nousi ja katseli häntä
uneliain silmin.

Aune, joka oli katsellut häntä enenevällä ihmettelemisellä, painoi
päänsä alas ja istui hetkisen ääneti. Hän käsitti, että oli kosketellut
arkaa kohtaa seuralaisensa omassa elämässä ja häntä aavistutti, mitkä
muistot olivat katkeroittaneet hänen elämäänsä.

Uudestaan hän ajattelemattansa repi vierellä olevalla mättäällä
kasvavia kanervia ja sanoi hiljaan:

-- Ettekö tahdo kertoa minulle jotakin itsestänne... elämästänne?...
Minä olen niin paljo puhunut omastani.

-- Oh, ei se maksa vaivaa... elämäni on ollut kaikkea muuta kuin
iloista.

-- Kyllä sentään, pyysi hän hartaasti ja katsahti ylös. -- Teidän
täytyy kertoa! Usein on tuntunut niin omituiselta, kun en teistä tiedä
mitään ja monasti olen aikonut pyytää teitä kertomaan itsestänne.
Muistaakseni sanoitte kerran, ettei teillä koskaan ole ollut kotia.
Eikö niin?

-- Aivan niin... ei kotia sellaista kuin muilla.

-- Mutta eikö teillä sitten ole ollut sukulaisia... ja ystäviä...?

-- On tämä, vastasi hän hyväillen koiraansa, joka tyytyväisenä heilutti
häntäänsä.

-- Onko se ollut ainoa ystävänne?

-- On.

-- Entä vanhempanne?

-- Hän, joka itsensä isäkseni kutsui, on kuollut.

-- Entä äitinne?

-- Äitini?... Koskaan en ole tuntenut äidillistä rakkautta.

Hetken olivat kumpikin ääneti. Vihdoin sanoi metsästäjä ajatuksiinsa
vaipuneena:

-- Sanokaa... muistatteko äitiänne?

-- Muistan. Mutta miksi sitä kysytte?

-- Oh!... En tiedä.

Hitaasti loi Aune katseensa häneen, mutta katsahti jälleen maahan.
Silmänsä olivat kyyneliä täynnä. Hyvin hän käsitti seuralaisensa
ajatukset, mutta hän ei raahtinut kysyä enempätä eikä herättää eloon
katkeria muistoja.

Hän poimi kanervia ja sidottuaan pienen, sievän vihkosen, ojensi hän
sen metsästäjälle lausuen:

-- Tahdotteko vastaanottaa nämä kukat muistona tästä päivästä?

Hän katsahti Anneen. Kovin kalpea oli hän ja katseensa oli arka, miltei
hämmentynyt.

-- Ovatko ne minulle?

-- Ovat.

Hän otti sekä kukat että Aunen käden. Mutta samassa nousi tämä ja teki
lähtöä.

Vaieten kävivät he toistensa rinnalla ja polun luona he erkanivat.
Hyvästi jättäessään huomasi Aune, että seuralaisensa käsi oli polttavan
kuuma ja että hän ainoastaan vaivalla saattoi hymyillä hyvästi
jättäessään.

Aune kulki miltei tiedotonta tietänsä rinnettä myöten. Kappalen matkaa
kuljettuaan, kääntyi hän katsomaan toveriaan. Tämä oli jo saapunut
suolle, jonka reunaa hän seurasi. Hänen päänsä ylä-puolella
lekuttelivat sirriäiset ja auringon laskun tummanpunaiset pilvet
levisivät suon yli.

Aune seurasi häntä; silmillään, kunnes hän katosi vuoren taakse.
Silloin loi hän lämpimän, hellän katseen hänen jälkeensä, mikä
selvemmin suin mitkään sanat, sanoi:

-- Minä rakastan sinua!

Äkkiä säpsähti hän kuullessaan kaikuvaa naurua. Hän kääntyi ja näki
tumma-hapsisen tytön pitkällä, paljaalla kaulalla seisovan mättäällä
vähän matkan päässä kädet puuskassa; tämä seisoi ja katseli häntä
pistävästi, vihaisesti.

Aune tunsi heti tytön samaksi, jonka oli nähnyt metsän sisässä olevassa
mökissä.

-- Noh, näytäänpä osattavan suuteloita pistää ynnä muuta sellaista...
Kaunista kylläkin papin tyttäreltä.

Aune rypisti suuttuneena kulmakarvojaan ja lausui:

-- Mitä sanotte?

-- Kyllä me olemme nähneet, miten te olette käyneet täällä ja
viritellyt ansoja kreiviä vangitaksenne. On meilläkin, hyvä kyllä,
silmiä, me...

-- Ketä varten? Kreiviäkö? Oletteko mieltä vailla?...

-- Ah, älkää teeskennelkö! Tunnette hyvinkin asian laidan. Ette te ole
niin viatoin kuin olette olevinaan. Ettekö seisoneet siinä ja
töllistelleet hänen jälkeensä? Omin silmin näin teidän tulevan kreivin
seurassa aivan kuin kihloissa olevat. Kauniisti tosiaankin papin
tyttäreltä! Mutta voitte olla huoletta...

Aune ei kuullut enempätä. Nuolena oli kreivin nimi iskenyt hänen
sieluunsa... Hän kuuli ainoastaan tytön iva-naurun yhä loitommalta.



X.


Myöhään illalla naputti joku kuusikossa olevan metsämökin ovea.

Punertava valo loisti pienistä ikkunoista pimeyteen, missä yksinäinen
olento seisoi, jalka kynnyksellä, odotellen. Ovi avautui hiljaa
sisäpuolelta ja porstuaan astui puoleksi puettu vanha nainen kynttilä
kädessä.

-- No, mutta, nähkääs kreiviä! virkkoi hän puoli-ääneen astuen askeleen
sivulle. -- Harvinaisia vieraita!

Vastaamatta astui kreivi hänen ohitsensa huoneesen, jossa kynttilä
paloi sohvan edessä olevalla pöydällä. Sohvassa istui tumma-hapsinen
tyttö ja ompeli. Hän loi puoleksi levottoman, puoleksi viekkaan katseen
ovea kohti ja tumma puna levisi hänen kasvoilleen ja kaulalleen kreivin
astuessa sisälle. Mutta hän ei noussut tervehtiäkseen ja vastasi tuskin
kuuluvasti kreivin lyhyeseen tervehdykseen.

Näyttipä kuin hän olisi odottanut kreiviä tulevaksi. Tämä istuutui
tuolille pöydän toiseen päähän ja koiransa ryömi vanhalle paikalleen
uunin eteen.

Vanha nainen, joka jälleen oli sulkenut oven varovaisesti, luotuaan
ensin vakoilevan katseen huoneen ympäristöön, astui kynttilöineen
myöskin huoneesen. Askaroidessaan yhtä ja toista ikkunan luona, josta
hän silloin tällöin salaa tarkasteli pöydän luona istuvia aivan kuin ei
kreivin tulo olisi häntä ensinkään ihmetyttänyt, sanoi hän vihdoin
ivallisella äänenpainolla:

-- Pitkä aika on siitä, kun meillä oli kunnia nähdä kreivi luonamme,
mutta kreivillä on tietenkin ollut muuta ajateltavaa, luulen minä.
Kuinka myöhään kreivi tulee tänäpänä! Isä on jo mennyt nukkumaan ja
itse olen jo niin riisuutunut, että tulisi hävetä. Mutta me emme
voineet odottaa niin harvinaisia vieraita. Kaikessa tapauksessa
tahdomme teitä palvella. Haluatteko lasin olutta eli saanko keittää
kahvia?

Hän vastasi lyhyesti "ei." Näytti kuin olisi vaimo ymmärtänyt kreivin
tarkoituksen, sillä hän otti muutamia vaatteita, mitkä olivat
kuivamassa, sytytti lyhtynsä ja meni juomakeittiöön.

Kun vaimo oli oven sulkenut, katsoi kreivi ensi kerran tyttöön, joka ei
koko aikana ollut liikuttanut itseään. Hänen katseensa oli synkkä ja
äänensä levoton lausuessaan:

-- Sinä olet käynyt hakemassa minua metsänvartijan luona; hän kertoi,
että olit kysynyt minua iltapäivällä. Mitä tahdot minusta?

Tyttö nojasi kyynärpäillään pöytään, kätki kasvonsa työhönsä ja
purskahti itkuun.

-- Kuinka voitkaan sitä kysyä! Kuukauteen en ole sinua nähnyt ja kun
olen etsinyt sinua, en ole koskaan löytänyt -- tietysti sentähden, että
kätkeydyt minulta. Eikö minulla siis ole syytä olla onneton?

-- Sinullako? sanoi hän ivallisesti hymyillen. -- Älä nyt pane ilveilyä
toimeen! Tiedät, että minä tunnen sinut liian hyvin. Puhukaamme sen
sijaan vakavasti. Tulin sanomaan sinulle, että me nyt kohtaamme
toisemme viimeisen kerran.

-- Mitä sanot? virkkoi tyttö katsoen häntä kyynelettömin silmin. --
Kohtaammeko toisemme viimeisen kerran?

-- Kyllä niin. Sinä et saa käydä kysymässä minua -- et
metsästäjämajassa etkä muuallakaan... ymmärrätkö?

Tyttö katsoi häneen vaanien. Hänen pukunsa oli avoinna; hiuksensa oli
hän äskettäin sukinut ja koristellut itseään korvarenkailla.

-- Vai niin, sitenkö ovat asiat, sanoi hän äänellä, mikä ei hyvää
ennustanut ja ryhtyi jälleen ompeluunsa. -- Hyvinkin olen huomannut,
että ajatuksesi on olleet aivan toisaalla. Sitä paitse tiedän aivan
hyvin, mitä viime aikoina olet toiminut.

Kreivi katsahti häneen kysyen:

-- Mitä tarkoitat?

-- Noh, enhän ole sokea. Etkö luule nähneeni, kuinka olet mielistellyt
pientä pappilan tytärtä, joka kerran kävi täällä tietä kysymässä. Aivan
hyvin tunnen teidän pakopaikkanne ja usein olen nähnyt pienen
teeskenteli|ä-neidin käyvän vaanimassa teitä.

Kreivi punehtui. Viimeisiä sanoja kuullessaan, hypähti hän seisaalleen
lyöden nyrkkiään pöytään niin että tuvassa humisi.

-- Pidä suusi... tai käy sinulle huonosti, sen vannon! huusi hän
väristen kiukusta.

Tyttö painot päänsä alas ja istui vähän aikaa yhtä hiljaisena kuin
rotta ollessaan väijymässä; näytti siis siltä, kuin hän olisi peljännyt
kreiviä.

Sitten pani hän ompeleensa pois, heitti esiliinan päänsä yli ja alkoi
taas itkeä.

-- Voi, Jumalani, Jumalani! -- sellainenko onnettomuus minua kohtaisi!
Mihinkä nyt joudun? Mitä ajatellaankaan köyhästä tyttö raukasta, jota
moinen häpeä on kohdannut? Sinun ei tulisi unohtaa, kuinka olet minua
kohdellut ja että sinä, vasten tahtoani, otit minut lemmitykseksesi.

Kreivi istui ajatuksiin vaipuneena, mutta kuullessaan viimeiset sanat,
katsahti hän ylös ja sanoi katkerasti:

-- Minusta sinä jo kyllin kauan olet saanut nauttia siitä jutusta,
Elsa. Tiedä, etten enään mene mihinkään pauloihin. Sinä olit asiaan
hyvinkin myöntyväinen vaikka, viisaasti kylläkin, annoit sille toisen
muodon ja värin. Kauan olit koettanut viekotella minua. Poikana
ollessani, et sinä voinut nähdä minua täällä vuorilla, tulematta
juosten avojaloin ja riettaine tapoinesi luokseni ja aivan hyvin
tiesit, mitä teit, senkin heittiö!

-- Mitä? sanoi tyttö katsoen häneen loukattuna. Mitä syytöksiä tuot
minua vastaan? Oletko kenties unohtanut illan, jolloin linnassa oli
isot tanssijaiset ja sinä tapasit minut lehdossa? Et tahtonut mennä
kotiin luultavasti pelosta, että hienot naiset nauraisivat sinulle, kun
et osannut tanssia. Tuotit silloin koston tyttö-raukalle, joka koskaan
ei ollut sinulle mitään tehnyt, Sanoit tahtovasi naida minut ja paljo
muutakin, jota nyt en voi muistutella, Sittemmin ymmärsin hyvinkin,
että tahdoit siten kostaa kotona oleville, koska he enemmän suosivat
veljeäsi kuin itseäsi. Nyt hylkäät meidät, jotka kaikki olemme
rakastaneet sinua ja jotka olemme koettaneet sinua kaikin tavoin
huvittaa muiden ollessa häijyjä ja tehdessä kiusaa sinulle. Tiedän
myöskin, että ainoastaan täällä viihdyt pelatessasi isän kanssa tai
leikitellessäsi kissojen seurassa. Niin olet itse usein sanonut.

-- Niin, sanoi hän surullisesti hymyillen -- niin viihdyinkin,
vaikkakin tiesin, että te valehtelitte ja petitte minua sekä olitte
kavala kohtaani.

-- Mitä sanotkaan! Jumalani! onko tosiaan sinulla sydäntä puhua
tuollaista?...

-- Älä puhu enempätä! sanoi kreivi äkkiä ja nousi tuolilta. Hän paloi
halusta päästä tästä paikasta ja puhdistaa tomun jaloistaan. -- Ei
kannata puhua siitä enempätä. Tunnet nyt aikomukseni ja olen tullut
tänne tänä iltana jättääkseni sinulle hyvästit! Minusta me voimme erota
sovussa. Sano, mitä vaadit minulta -- ja anna minun sitten olla
rauhassa!

Samassa avautui ovi hiljalleen -- kuten tänne kutsuttuna -- astui äiti
huoneesen ja katseli heitä tarkkaavasti pienillä, vakoilevilIa
silmillään. Mielistelevällä hymyllä kysyi hän, mitä oli tapahtunut ja
tytär kertoi nyyhkien kaikki.

-- No, etkö ymmärrä, Elsa, että kreivi laskee leikkiä -- sanoi hän
viekkaasti ja sammutti lyhtynsä. -- Kreivi ei voi kuvitellakaan, miten
tyttö on viime aikoina ollut aivan kuin mieletön. Lapsi rukka on kaiket
yöt itkenyt, niin että isä ja minä olemme sen seinän lävitse kuulleet.
Eikö ole kauheata? Hänen sekä sielunsa että sydämmensä on niin
kiintynyt kreiviin, että luulen hänen mieluummin kuolevan suin luopuvan
teistä. Tietysti toruin häntä, sillä hänen tuli ymmärtää, ettei kreivi,
joka monasti puhui hyvin kauniisti köyhistä ja onnettomista, tällä
tavalla jättäisi tyttö parkaa onnettomuuteen... varsinkin kun se oli
tapahtunut luvattomilla teillä, vaan että kreivi kyllä tulisi
takaisin... Kreivi tietää varsin hyvin -- sanoin minä -- että moinen
juttu, kun se tunnetuksi tulee, tuottaa paljo ikävyyksiä. Mutta niin
kauan kuin ystävyyttä on olemassa, ei kannata siitä puhua... Muissa
tapauksissa saa asia toisen käänteen... toisissa olosuhteissa... eikö
totta?


Äänensä, joka alussa oli ystävällinen ja mielistelevä, oli vähitellen
muuttunut ivalliseksi, ja viimein miltei uhkaavaksi, kun huomasi, ettei
sanansa saavuttaneet tarkoitettua vaikutustaan. Kreivi oli asettunut
ikkunan luo, selkä huoneesen päin ja vasta vaimon lopetettua, kääntyi
hän katsellen toista ja toista vaimoista halveksien ja inhoten.

Elsa oli jälleen tarttunut työhönsä, mieli muka hyvin loukkaantuneena.
Äiti sitävastoin seisoi yhä vielä ovella ja vastasi kreivin katseesen
hävyttömästi ja sotaan valmiina.

Kreivi koetti voittaa vastenmielisyytensä ja läheni jälleen pöytää,
synkkänä lausuen:

-- Kuulkaa, mitä sanon teille. Olen tullut tänne erotakseni teistä
sovinnossa. Muutamista syistä, joita en saa lähemmin teille selittää,
tahdon, ettei synny mylläkkätä. Ymmärrättekö?... Te ette tule puutetta
kärsimään. Pyytäkää, mitä tahdotte ja koetan tehdä kaikkea, mitä
voimassani on, teidän hyväksenne... Vastapalkkana vaadin että te --
jos... Siinä tapauksessa... että minä sitä toivon -- heti jätätte
paikkakunnan ja ettette koskaan tule tänne takaisin sekä että huone
hävitetään perustuksia myöten. Ymmärrättekö?

Nuori tyttö yhä vaan ompeli silmäillen salamiten silloin tällöin äitiä,
joka painoi päänsä alas ja alkoi nyyhkiä aivan kuin olisi ollut itkuun
purskahtamaisillaau. Hän nosti esiliinakulmansa silmien yli ja katseli
kädessään olevata kynttilätä.

-- No, sehän on toinen asia... Koska kreivi tahtoo maksaa hyvitystä
meille... niin emme saa valittaa. Köyhät ihmiset eivät voi muuta
pyytääkään, vaan täytyy tyytyä siihen, mitä heille annetaan ja olla
kiitolliset. Mutta tuottaahan se häpeätä nuorelle tytölle ja kun
ajattelee, mitä kaikkea Elsa on saanut kärsiä, niin on aivan
luonnollista, että hänen äitinsä itkee! Onhan lapsi raukan elämä miltei
häväisty nyt...

Kreivi keskeytti hänen puheensa ja huusi koiraansa.

Vähän jälkeenpäin jätti hän mökin ja astui nopein askelin rinnettä
alas. Kuun hopeanhohtava valo levisi seudun yli, ja pienessä lehdossa,
mistä tyttö oli puhunut, oli miltei yhtä valoisata kuin päivällä. Mutta
hän sulki silmänsä ja kiiruhti askeleitaan, kuten ainaiseksi olisi
tahtonut poistaa kuluneen ajan synkät muistot. Hänessä oli yksi ainoa
ajatus ja tunne; veri kuohui suonissaan ja sydämmensä tykytti niin
ankarasti, että hänen silloin tällöin täytyi seisahtua ja painaa
kasvonsa käsiään vastaan. Hän oli tehnyt päätöksensä. Huomenna tahtoi
hän selittää kaikki. Ennenkuin aurinko seuraavana päivänä menisi
mailleen, tietäisi Aune kaikki -- tulkoon mitä seurauksia tahansa.

Tenhottomana kulki hän Vejrhöjniin johtavata tietä ja kun hän astui
pieneen laaksoon, jossa oli elämänsä onnellisimmat hetket viettänyt ja
jossa kiviroukkion ja topograafillisen merkin varjo levisi rinteen
yli aivan kuin fantastillinen riimukivi, valtasi hänet ankara
mielenliikutus. Voimakkaasti painoi hän kätensä silmilleen ja hänestä
tuntui, kuin olisivat elämänsä kahleet katkenneet ja raskaat pilvet
haihtuneet.

Oi, olisipa se vaan todellisuus! Silloin hymyilisi hän kaikelle ivalle
ja vääryydelle sekä nauraisi ääneen suruilleen ja kärsimyksilleen!
Silloin salit kotona linnassa laitettaisiin kuntoon juhlallisuutta
varten ja tulisoihdut palaisivat vuorilla niin, että hänen onnensa
tulisi tunnetuksi koko maailmalle... Tai matkustaisivat he pois
vieraasen maahan, asuisivat rannalla olevassa mökissä, eläisivät siellä
kahden ja rakastaisivat toisiaan. Kenkään ei tuntisi heitä, ei kukaan.

Hän löi nyrkillään otsaansa.

-- Unelmia!... pelkkiä unelmia! mutisi hän tyytymättömänä ja kulki
hitaasti suota kohti.

       *       *       *       *       *

Kahtena päivänä odotti hän Aunea heidän tavallisella yhtymäpaikallaan,
mutta turhaan; kun tätä ei kolmantenakaan päivänä kuulunut, ymmärsi
hän, että Aune jo tiesi kaikki. Hän kirjoitti silloin kirjeen,
missä pyysi Aunea seuraavana päivänä tulemaan tavalliselle
yhtymäpaikalle, hän tahtoi kumminkin ilmoittaa, minkä tähden ei ollut
ennemmin sanonut, ken hän oli. Sanottuna päivänä seisoi hän
Vejrhöjnillä ja katseli Nörrekjaeriä kohti, kunnes aurinko laski suon
taakse.

Mutta kukaan ei tullut.



XI.


Samana iltana istui kreivitär hämärissä yksinään kammiossa. Aune oli
vastikään jättänyt hänet. Hän istui käsi poskella ja tirkisteli tuleen,
jonka hehkuva valo valaisi huoneen. Katsantonsa oli synkkä ja
miettiväinen. Sivu-ovi avautui ja neiti astui kuulumattomin askelin
matolla sytyttääkseen lamput. Mutta silloin katsahti kreivitär ylös ja
sanoi:

-- Odottakaa hetkinen... Tahdon mielelläni puhua kanssanne vähäsen,
neiti Leidersdorff. Tulkaa istumaan.

Neidin kääpiömäinen ruumis värisi. Varovaisesti lähestyi hän, laihat
kätensä ristissä ja korvat höröllään. Harvoin seurasi mitään hyvää, kun
hänen armonsa pyysi häntä istumaan.

-- Sanokaa, alkoi kreivitär vihdoinkin, kun neiti oli istuutunut häntä
vastapäätä olevan tuolin äärimmäiselle reunalle -- ettekö ole
huomanneet muutosta neiti Thorbjörnsenissä viimeisinä päivinä?...
Tarkoitan, että hänen ulkomuotonsa näyttää kuin puuttuisi häneltä
jotakin. Voitteko aavistaa mitä?

-- Kyllä, teidän armonne... Neidillä on ollut kova hampaan- ja
päänpakoitus, sanoi neiti, joka aina kreivittären läsnä ollessa käytti
valittuja lauseparsia.

-- Vai niin, mutta täytyypä löytyä toinenkin syy. Sanokaa, onko
luultavata, että joku linnasta tai joku muu, jonka kanssa hän on ollut
tekemisissä, ei ole ollut ystävällinen tai on jollakin tavoin loukannut
häntä?

-- Ei, mahdotonta, sanoi neiti varmasti.

-- Sanon teille, miksi sitä kysyn. Muutama minuutti sitten pyysi hän
lupaa saada lähteä täältä hakeakseen muuta tointa.

-- Jumalani, virkkoi neiti.

-- Kysyin syytä siihen, mutta sitä en saanut tietää. Hän vaan uudisti
pyyntönsä ja selvästi huomasi, että jotakin vakavampaa laatua oli asia,
joka saattoi hänet moista ajattelemaan... Ettekö todella aavista mitään
syytä?

Neiti punehtui hieman, yskähti ja vastasi vihdoin:

-- Kyllä... jos teidän armonne suvaitsee, että puhun suoraan,
peittelemättä, niin kenties...

-- Puhu!

-- Teidän aronne muistaa kai, ettei neiti Thorbjörnsenin isä -- Jumala
armahtakoon minua -- oikein ollut muitten ihmisten kaltainen. Teidän
armonne luonnollisesti ei puutu sellaisiin asioihin, mutta olen kuullut
ihmisten sanovan, että hän monesti saarnastuolistaankin lausui ankaria
sanoja linnasta ja kreivi-vainajasta. Luulenpa, että neiti
Thorbjörnsenissä on vähän samaa vikaa.

-- Onko teillä tukea luulollenne?

-- On. Nähkääs, teidän armonne, kun me iltasin istumme tuolla sisällä,
kuten teidän armonne tietää, juttelemme milloin mistäkin; silloin
kerron välistä elämästä ja oloista linnassa menneinä aikoina, jolloin
kreivi-vainaja vielä eli. Luonnollistahan oli, että kerroin, sillä
luulin sen huvittavan häntä. Ennen en ole mitään huomannut, hiljaa kuin
hiiri on hän istunut ja kuunnellut. Mutta tuonoin -- toissapäivänä --
nousi hän aivan kalpeana ja puhui asioita, joita en voi kertoa edes
teidän armollenne. Selvään huomasi, että isän kauheat opetukset olivat
juurtuneet tytössä ja tehneet hänet aivan poissa suunniltaan, jotta
minäkin jo säikähdyin.

-- Mahdollista kyllä, sanoi kreivitär hajamielisesti. -- Mutta
sanokaa... Ei suinkaan hän ole nähnyt kreiviä? Ei suinkaan poikani ole
ollut kotona neiti Thorbjörnsenin täällä olo-aikana?

Tarkkaavaisesti ja tuskastuneena katsahti hän neitiin tämän vastatessa:

-- Ei, teidän armonne, ainoastaan neiti Thorbjörnsenin sairauden ensi
päivinä.

-- Vai niin, sanoi hän katsellen ympärilleen huoneessa -- kysyn vaan
sentähden, että tuntuu vähän kummalliselta, että hän tahtoo jättää
linnan, vaikkei ole nähnytkään kreiviä. Mutta kenties on hän sattumalta
tavannut kreivin;... onhan hän hyvin paljon kävellyt näillä seuduilla
-- ja välistä viipynyt retkillään hyvinkin kauan, niin että minusta on
aivan luonnollista, että hän on kohdannut poikani.

-- Ei, ihan varma on, ettei hän tunne kreiviä.

-- Kuinka voitte olla asiasta niin varma, neiti Leidersdorff? sanoi
kreivitär äänellä, minkä tuli ilmaista välinpitämättömyyttä.

-- Tiedän sen siitä, että hän pari päivää sitten kysyi, millainen
kreivi on, onko hän pitkä vai lyhyt, vaalea vai tumma, sekä paljo muuta
hän tiedusteli kreivistä...

-- No niin, olkoon asian laita kuinka hyvänsä, keskeytti häntä
kreivitär kärsimättömästi, -- niin on kaikki jo päätetty. Tietysti en
ole voinut kieltää häntä lähtemästä. En halua pitää talossani ketään,
joka ei täällä viihdy. Itse asiassa en mielelläni luovu hänestä. Olin
ruvennut pitämään hänestä. Hän on niin kaunis, ja avomielinen on hän,
sekä olentonsa on miellyttävä... Nyt voitte sytyttää lamput, neiti
Leidersdorff! --

Suurta hämmästystä herätti linnassa tieto, mikä samana iltana levisi,
nimittäin, että Aune jättää linnan. Kreivitär ei ollut ainoa, joka oli
ruvennut pitämään kauniista lapsesta, joka itse ei koettanut ketään
miellyttää ja oli kuitenkin aikaa myöten tullut kaikkien suosikiksi,
palvelusväki oikein kilpaili, kuka heistä vaan saisi häneltä
ystävällisen hymyn tai sanan. Jokaista heistä oli huolestuttanut
silminnähtävä muutos, mikä hänessä viime päivinä oli tapahtunut ja jota
ei kukaan voinut olla huomaamatta vaikka hän kaikin tavoin koetti
salata mielentilaansa. Turhaan kokivat he miettiä mikä oli häirinnyt
heidän suosikkinsa mielenlepoa.

Muutamat palvelustytöistä luulivat, että hän oli sairas; toiset
arvelivat, että hän oli uskonhäiriössä, koska hänellä, papin tyttärenä
ollen, luonnollisesti oli moniaita kiusauksia ja muuta senkaltaista.
Sitäpaitse oli kiharahiuksinen kamarineitsyt huomannut, että Aunen uusi
testamentti oli viime aikoina aina ollut avoinna hänen pöydällään;
kerran, kun hän oli tavannut Aunen portaissa, oli vimmattu tuska
kuvastunut hänen katseessaan, aivan kuin näkymätön olento olisi häntä
seurannut tai kuin olisi häneltä ollut omantunnonvaivoja.

Kukaan ei tullut ajatelleeksikaan, että kreivi mahdollisesti olisi
häirinnyt hänen mielenlepoaan -- ei kukaan, ainoastaan neiti
Leidersdorff ja hänkin nyt yht'äkkiä.

Keskustelusta kreivittären kanssa oli hän saanut asiassa vähä valoa,
jonka loisteessa hän alkoi huolellisesti seurata kutoman erilaisia
lankoja -- ja ihmeellistä kylläkin, moni pieni, mitätön asia, jota hän
ennen ei ollut minään pitänyt, saivat tässä valossa toisen muodon.

Hän huomasi nyt, että Aune usein viime aikoina oli kysynyt kreivistä.
Ensi kerralla oli hän hyvin tarkkaan tiedustellut kreivin ulkomuotoa.
Sen jälkeen oli Aune säännöllisesti joka ilta ruvennut samasta asiasta
puhumaan ja häntä, joka ennen oli ollut niin väliäpitämätön linnan
henkilöistä ja oloista, häntä innostutti nyt kaikki, vanha kreivi,
Maunu kreivi ja elämä linnassa muinaisaikoina, mutta ennen kaikkea
halusi hän kuulla nuoresta kreivistä, hänen lapsuudestaan,
ensimmäisestä nuoruuden ajastaan ja kaikesta, mikä vaan häntä koski.
Viimein oli hän aivan suoraan kysynyt, oliko tosiaankin totta, että
kreivi oli pitänyt yhteyttä metsämökissä asuvan tytön kanssa ja oliko
elämänsä ollut hurjaa ja kelvotonta. Nyt muisti neiti, että hän kerran,
tästä puhuttaissa, oli katsahtanut Auneen ja oli tämä silloin ollut
luonnottoman kalpea sekä ummistanut samassa silmänsä aivan kuin olisi
taistellut sanomattoman tuskan kanssa. Neiti oli ensi hetkessä luullut
hammastaudin kiusaavan häntä, mutta heti sen jälkeen oli Aune äkisti
noussut paikaltaan ja ankarassa mielenliikutuksessa ollen, oli hän
kironnut linnaa ja koko kreivillistä perhettä niin, että neiti oli
ollut pyörtyä kauhistuksesta.

Hänellä oli jo omat ajatuksensa Aunen mielentilasta ja hän oli
päivitellyt isää, joka lapseensa oli istuttanut turmiollista oppia,
mutta siitähän syystä olivatkin kaikki kunnon ihmiset pitäneet häntä
houkkapäisenä. Hän käsitti nyt aivan hyvin levottomuuden, minkä
kolmenkymmenenvuotisella kokemuksellaan oli helpostikin huomannut
piilevän välinpitämättömyyden naamion takana, johonka kreivitär oli
itsensä pukenut.

Oliko se mahdollista? Oliko hän tosiaan tavannut kreivin? -- Olihan se
aivan luonnollista. Mutta mitä oli sitten tapahtunut? Oliko kreivi
puhellut hänen kanssaan ja kenties houkutellut häntä johonkin pahaan
tahi oliko vielä kauheampata tapahtunut? Tässäkö syy hänen lähtöönsä?

Tarkemmin asiata mietittyään, ei neiti Leidersdorff sitä kuitenkaan
voinut uskoa.

Hän muisti pientä kohtausta edellisenä iltana, johon hän ei silloin
huomiotansa juuri kiinnittänyt, mutta joka nyt näytti kummalliselta. He
olivat jälleen -- neiti ei tietänyt minkä johdosta -- ruvenneet
puhumaan kreivistä ja hän oli kertonut, että kreivitär monasti oli
ajatellut saada kreivin julistetuksi ala-ikäiseksi sekä asetetuksi
holhun-alaiseksi, koska koko seudun väki häntä pelkäsi; sekä että niin
oli jonakin päivänä käyvä, jos vaan hänen hillitsemätön luonteensa
johti hänet tekoihin, jotka voivat tulla yleisön tietoon. Aune oli --
kuultuaan tämän -- tullut hyvin liikutetuksi, kyyneleet olivat nousseet
hänen silmiinsä ja vihdoin oli hän moittinut kreivitärtä, Maunu kreiviä
ja koko perhettä, oli sanonut, että he aina olivat kreiviä solvaisseet
ja tehneet hänelle vääryyttä sekä sen kautta olleet syynä hänen
onnettomuuksiinsa. Vasta sitten, kun oli huomannut neidin kummastelevan
katseen, oli hän yht'äkkiä vaiennut, käynyt tulipunaiseksi sekä heti
jälkeenpäin aivan kalpeaksi. Sitten pani hän työnsä kokoon ja meni
huoneesta.

Tämä osoitti aivan toista tuulta tuin mitä kreivitär oli tarkoittanut
-- arveli neiti.

Mutta olisiko hän tosiaan rakastunut kreiviin -- kreivi Fredrikkiin!

Moinen ajatus oli neiti Leidersdorffin mielestä niin naurettava, että
heti hylkäsi sen. Hän ei vielä ollut nähnyt sitä ihmistä, joka olisi
rakastunut kreivi Fredrikkiin. Hän päätti siis vastaiseksi pysyä
alkuperäisessä ajatuksessaan. --

Samaan aikaan istui Aune huoneessaan. Hän oli niin väsynyt
mietiskelemiseen, niin uupunut sisällisistä taisteluista, että oli
painanut päänsä käsiinsä ja näytti nukkuvan. Mutta sydämmensä tykytti
ankarasti ja ajatukset, joita hän ei saanut poistetuksi, pyörivät hänen
aivoissaan.

Kuten takaa ajettu metsänotus oli hän edellisenä päivänä, kohdattuaan
vieraan vaimon, tullut kotiin linnaan ja varkaan tavoin oli hän --
pysyäkseen salassa -- hiipinyt pihan poikki ja sitten huoneeseensa,
jossa oli miltei tunnottomana vaipunut tuolille. Niin kauan kuin
mahdollista oli, koetti hän olla uskomatta vaimon sanoja. Hän ei
ymmärtänyt, kuinka kukaan saattaisi niin teeskennellä itseään. Mutta
kun hän vihdoin sai selvyyttä asiassa, kun sitä ei kauemmin sopinut
epäillä, silloin valtasi häntä tuska ja häpy, niin suuri, että kokonaan
tahtoi piilottaa itsensä koko maailmalta. Moisen ihmisen kanssa oli
hän puhellut! Moinen mies oli ollut hänen ystävänsä! Hänelle oli hän
hymyillyt; hänen tähtensä kaunistanut itseään kukilla!

Suomukset putosivat hänen silmiltään. PelvoIIa huomasi hän, miten kauas
oli poikennut isänsä tieltä; kuinka linnassa vallitseva syntinen ilma
oli hänenkin mielensä myrkyttänyt.

Katuen heittäysi hän isänsä jalkain juureen, rukoillen hänen apuaan ja
anteeksi antaumustaan. Tuskissaan koetti hän mieleensä johtaa isänsä
muistoa, hakea turvapaikkaa hänen rakkauden siipeinsä suojassa ja imeä
lohdutusta niistä vahvistavista, kehoittavista sanoista, joita isä
sinne tänne raamattuunsa oli kirjoittanut ja joiden kautta hän vielä
nytkin, haudan tuolta puolen, puheli tyttärensä kanssa ja joita sanoja
Aune ei viime aikoina ollut paljo kuunnellut. Hän sulkeutui
huoneeseensa ja vaipui niiden lukemiseen, kunnes hän tunsi ikäänkuin
isänsä olevan lähellä ja tunsi sielussaan samallaisen siunauksen
rauhan, kuin oli tuntenut silloinkin, kun isä tapasi ottaa hänen päänsä
isojen käsiensä väliin, suudella hänen otsaansa ja sanoa: "Lapseni,
sulje sydämmesi maailman pahoilta himoilta, älä kallista korvaasi sen
houkuttelevalle äänelle, ummista silmäsi sen pettävää loistoa vastaan!
Etsi onnesi taivaassa ja ilosi kieltäymyksessä. Silloin Herra sinun
Jumalasi siunaa sinua ja sinä tulet muille siunaukseksi!"

Mutta hän ei ollut kyennyt tukehuttaa sydämmensä ääntä. Vaikkakin hän
päivät ja yöt oli kokenut riistää pienimmänkin kipinän, vieläpä
syntisen rakkautensa muistonkin, jatkoi tämä alati houkutustaan ja
kiihoitustaan, jopa uhkasi rusentaa sydämmensäkin.

Vähitellen oli kaikki selvennyt hänelle. Neidin kertoessa oli hän
vähitellen syventynyt kipeään, haavoitettuun sieluun, joka oli
saattanut hänen oman sydämmensä pelkäämään ja värisemään; hän oli
kärsinyt ja kaivannut yhdessä kreivin kanssa ja ajatuksissaan oli hän
kulkenut kreivin yksinäistä, onnetonta tietä. Hän oli nähnyt, kuinka
hän kasvoi kenenkään häntä ymmärtämättä, väärin tuomittuna ja
ylenkatsottuna, samalla kuin turhamainen, mielistelevä veljensä --
komea narri, jolla oli ylpeiltävänä ainoastaan koiristaan ja hyvin
hoidetusta parrastaan -- kaikkialla tapasi hymyilyä ja helliä katseita
ja jonka tähden kaikkein naisten sydämmet sykki. Kaikki tämä oli
synnyttänyt hänessä katkerata vihaa, hurjaa uhkamielisyyttä, mikä
päivä päivältä kasvoi ja joka oli vienyt hänet epätoivon tielle, missä
hän kokonaan oli menehtynyt.

Hirmuisesti oli Aune kärsinyt ja kun kaikki nyt oli mennyttä, tunsi
hän, kuinka sanomattomasti hän rakasti kreiviä, kuinka jokainen
veripisara hänessä ikäänkuin huusi kreivin perään ikävöimisellä,
himolla, mikä miltei musersi hänet.

Eräänä yönä oli hän nähnyt unen tahi näyn.

Edellisenä iltana oli hän kreivittärelle lukenut kappaleen munkin ja
nunnan kertomuksesta. Koko ajan oli hän koettanut estää kyynelien
vuotamista, kun luki molemmista rakastuneista, jotka -- kun heidän
rikoksensa tuli ilmi ja he ajettiin luostarista -- elivät onnellisina
kuten kaksi taivaan enkeliä, pienessä, vuorten välillä, ruusujen
keskellä olevassa majassa ja jotka hymyilivät sekä kirkon kiroukselle
että maailman ylenkatseelle samalla kun he suudellen ja syleillen
toisiaan nauttivat onnesta ja autuudesta, jonka taivas oli ollut
kieltää heiltä.

Rintansa puristui kokoon kuten tukehtumaisillaan olevan, lukiessaan
heidän rakkaudesta rikasta elämäänsä; yöllä oli hän sitten
uneksinut olevansa silkkipukuun puettu morsian päässään valkoinen
liljankiehkura. Linnan salit loistivat valosta ja pauhaava soitto
kuului ihmisäänien ja maljojen kilinän keskeltä. Ylt'ympäri linnan
paloi vallihaudoilla sauhuavia tulisoihtuja, joiden pitkät tulikielet
nousivat tähtikirkasta taivasta kohti. Itse tanssi hän _hänen_ kanssaan
isossa salissa, jonka seinillä olevat alastomat naiset ojensivat
käsiään häntä kohti toivottaen häntä tervetulleeksi. Onnesta ja
rakkaudesta hurmaantuneena leijaili hän _hänen_ sivullaan ja _hän_
kumartui hänen ylitsensä kuiskaten morsiameni, hempeä morsiameni! --
Silloin avautui seinässä oleva ovi, soitto taukosi ja keskellä hälinätä
näkyi jättiläisolento puettuna kalpeaan, ruskeaan kaapuun, partansa oli
pitkä ja harmaa; Aune oli tuntenut isänsä. Vakavin, hitain askelin meni
tämä Aunea kohti, kasvonsa olivat kalpeat kuten kuolinvuoteella
maatessaan, katseensa synkkä ja surullinen. Häntä seurasi joukko
repaleisia ja nälkääntyneitä olentoja, suomökkien köyhiä asujamia,
jotka vihaisin katsein ja uhkaavin liikkeisin huusivat: petturi!
petturi! Mutta isä viittasi kädellään ja joukosta astui mustahapsinen
nainen, jonka kasvonpiirteet olivat hurjat ja uhkaavat. Isä otti naista
kädestä ja talutti häntä Aunen luo ja sanoi: "Katso, tämä nainen on
Jumalan edessä kreivin puoliso, jonka hän on hyljännyt tehdäkseen sinut
rakastetukseen. Hänen kyyneleensä ja valituksensa on vuodattava myrkkyä
teidän ilonne maljaan ja puolisosi rikos on oleva kirouksena teidän
elämällenne'" Aune aikoi huutaen heittäytyä isänsä jalkoihin -- --
mutta samassa hän heräsi.

Koko seuraavan päivän oli hän ollut sanomattomassa tuskassa. Kaikkialla
oli hän näkevinään tuon uhkaavan joukon ja kuulevinaan isänsä äänen.

Kun hän aamupäivällä vastaanotti kreivin kirjeen, oli hän taistellut
viimeisen, ratkaisevan taistelunsa. Heti tiesi hän, että kirje oli
kreiviltä, vaikkakin käsi-alaa oli koetettu muutella. Luettuaan hänen
kirjeensä, josta aivan hyvin kävi selville mitä hän tahtoi sanoa,
vajosi Aune tuolille kätkien päänsä käsiinsä.

Kauan istui hän tässä asennossa liikkumatta. Näytti, kun hän ei olisi
uskaltanut katsahtaa ylös, ikäänkuin olisi peljännyt omaa huonettaan,
puiston puita, joiden latvat ulottuivat hänen ikkunainsa yläpuolelle,
kaikkea komeutta, mikä oli kreivin omaa ja jota hän tahtoi hänen
kanssaan jakaa. Häntä värisytti, mutta pontevuudella, voimalla poisti
hän kaikki kiusaukset ja nousi äkisti. Eipä kannattanut asiata enempätä
ajatella. Hän ei voinut elää isänsä kirouksen alaisena ja kantaa koko
maailman ylenkatsetta. Hänen täytyi päästä pois -- pois täältä,
ennenkuin sortui taistelussa.

Iltapäivällä teki hän jo ennen mainitun päätöksen, josta kreivitär oli
neidille puhunut.



XII.


Jo seuraavana iltana, pimeän tultua, seisoivat vanhanaikaiset,
kreivittären omat häävaunut linnanpihalla pääkäytävän edustalla
viedäkseen Aunen Nörrekjaeristä. Vaikkakin taivas oli pilvetön, istui
vanha kuski nytkin kummitakki korviin saakka vedettynä, niin että
ainoastaan punanen nenä, äyriäissaksien tavoin, pistäytyi takin
kauluksen nipujen välistä. Silloin tällöin huiski hän maltittomasti
piiskaa tavalla, josta hyvin saattoi käsittää, ettei tälläkään kertaa
kreivillisen perheen jäseniä hänen huostaansa uskota.

-- Kirotut naiset, jotka eivät koskaan saa ajoissa itseään kuntoon!
mutisi hän.

Viimeinkin tuli Aune portaille ja häntä seurasi neiti sekä
kiharahiuksinen kamarineitsyt. Hän oli aivan kalpea ja näytti kuin
pyörrytys olisi häntä kohdannut astuessaan portaita alas.

Neiti jäi ovelle seisomaan, josta vielä kerran katseli Aunea uteliaasti
ja vakoilevasti. Kamarineitsyt sitä vastoin seurasi kyynelsilmin
vaunuille, kääri liikuttavalla huolellisuudella vaipan Aunen jalkojen
ympäri ja pani kaikki hänen tavaransa paikoilleen. Eroaminen neidistään
liikutti häntä niin, että, kun hänen piti sulkea vaunujen oven, hapuroi
ja hapuroi hän lukkoa, kunnes kuskinpaikalla istuvaa ukkoa suututti.

-- Kirotut naiset! mutisi hän jälleen. -- Eiväthän he, hemmetissä, voi
oveakaan sulkea!

Ajaessaan portin kautta, ummisti Aune silmänsä --

Ajatuksissaan jätti hän hyvästi tämän pienen maailman, jota hän ei
koskaan enää tulisi näkemään. Vähitellen vaipui hän vaununnurkkaan
vanhojen ajoneuvojen hitaasti vieriessä miltei alastonta lehtikäytävää;
surusta, sisällisestä taistelusta ja mielenliikutuksesta väsyneenä
joutui hän jonkunlaiseen tiedottomuuteen, josta silloin tällöin
peljästyneenä havahtui.

Kuluneena yönä ei hän ollut hetkeäkään nukkunut. Hän ei ollut
uskaltanut laskea päätään patjalle, sillä hän tiesi hyvinkin, että
heti, kun hän ummistaisi silmänsä, saisivat entiset ajatukset vallan
hänessä ja hän tahtoi koettaa poistaa ne. Koko pitkän yön oli hän
istunut vuoteellaan kasvot käsissään. Seinällä riippuva isänsä kuva oli
pimeässä ikäänkuin saanut elämän ja hän tunsi, että isä taukoamatta
rankaisevasti ja moittivana häntä katseli; isän katse häntä kokonaan
rusenti. Viimein oli hän tuskissaan menettää järkensäkin; vasta päivän
valjettua ja kun hän huomasi ihmisiä olevan liikkeellä, oli hän tullut
tuntoihinsa.

Heti aamiaisten jälkeen jätti hän kreivittären hyvästi, joka halusi
viettää päivän loppupuolen yksinäisyydessä. Kreivitär oli lyhyesti ja
jokseenkin kylmästi sanonut jäähyväisensä, josta Aune oli iloinen. Hän
halusi jättää jälkeensä niin vähän hyviä muistoja kuin mahdollista
paikkaan, jota hän tästälähin tulisi muistelemaan. Mutta kun hän
etehisessä näki pienen villakoiran, joka iloisena ja huoletonna juoksi
häntä vastaan tullakseen hyväillyksi, hyrähti hän itkuun; ja kun ei
kukaan nähnyt, otti hän pikku toverinsa syliinsä ja suuteli sitä
intohimoisesti.

Viime hetkeen saakka oli hän heikosti toivonut vielä kerran näkevänsä
_hänet_. Koko päivän oli hän sykkivin sydämmin seisonut huoneensa
ikkunassa ja katsellut Vejthöjnillä olevata kiviroukkiota. Joka kerta,
kun kuuli linnanpihalta lähestyviä askeleita tahi ääniä etehisestä,
säpsähti hän luullen kreivin tulevan. Mutta päivä meni ja pimeys alkoi;
-- ja vaunujen vieriessä portista, lähetti hän ajatuksissaan viimeiset
jäähyväisensä hänelle.

Tulevaisuus oli synkkänä hänen edessään. Ainoastaan sen hän tiesi,
että hän nyt oli matkalla parin peninkulman päässä olevalle
rautatie-asemalle, jossa hänen tuli odottaa yö-junaa, joka veisi hänet
vanhojen tätiensä luo; heidän luonaan aikoi hän asua kunnes saisi uuden
paikan. Kotiseudulla olevien ystävien luo ei hän tahtonut palata.
Omituisella pelvolla muisteli hän vanhoja, tuttuja paikkoja ja isänsä
hautaa. Pois täytyi hänen päästä, kauas pois kaikesta, seutuun, jossa
ei kukaan häntä tunne ja jossa hän särjetyin sydämmin voi vetäytyä
yksinäisyyteen.

Hän muisteli iltaa, jolloin hän surusta ja murheesta runneltuna tuli
ajaen linnaan. Hän ei käsittänyt, että oli vasta kuukausi kulunut
mainitusta illasta. Kaikki oli kuin unta vaan. Tuntui, kuin olisi hän
elänyt koko pitkän elämän siitä ajasta ja jälellä oli nyt ainoastaan
tyhjyyttä, pimeyttä, ja pitkällinen, tuskallinen kuolema.

Hän huomasi, että tie teki käänteen ja vähän jälkeenpäin näkyivät valot
suomajoista. Siinä ne olivat samassa kurjassa rivissä, seinät
sisäänpäin vaipuneina ja ikkunat puoleksi peitettyinä, joiden
repaleitten yli hän voi nähdä köyhien kotiin ja joiden puute ja hätä
oli saattanut veren hänen suonissaan nopeammin virtaamaan.

Mutta muistellessaan, mitä kreivi oli lausunut näistä "elämän
lapsipuolista", huomasi hän, että hän oli oikeassa. Ei ainoatakaan
ollut heidän joukossaan, jonka kanssa hän ei olisi tahtonut vaihtaa, ei
ainoatakaan niin köyhää, kun hän tällä hetkellä.

Puron yli johtavan sillan luona pysähtyivät vaunut yht'äkkiä; kuski
huusi jotakin ja pari ääntä vastasi yht'aikaa aivan lähellä.

Aune huomasi, etteivät asiat olleet oikein. Hän avasi heti akkunan ja
näki koko joukon ihmisiä, -- miehiä, vaimoja ja lapsia -- joita oli
kokoontunut mustan ruumiin ympärille, joka makasi pitkänään maassa
liikkumattomana kuten kuollut. Pari miestä kumartui ruumiin ylitse ja
Aune kuuli, kuinka he kiukussaan monta kertaa lausuivat kreivin nimen.

Aunea pöyristytti.

Samassa sattui lyhdystä tuleva valo makaajan kasvoille ja hän näki
pitkän, punertavan huuliparran, josta hän tunsi hänet samaksi
henkilöksi, jonka oli tavannut lehtokujassa ja luullut kreiviksi.

-- Kuinka, hemmetissä, on noin käynyt? kysyi vanha kuski.

-- Kuinkako on käynyt? mutisi moni. -- Niin, niin, tiedustelkaa "tuolta
ylhäältä."

-- Kuka on syyllinen?

-- Tuhat tulimmaista! huusi mahtava sankari, joka avopäin paidan hihat
ylös käännettyinä valmisteli muutamista laudanpätkistä ja purjekangas
kappaleesta paareja. -- Eihän sitä tarvitse kysyä; luonnollisesti on
teidän mielipuoli kreivinne huvitellut itseään. Mutia nyt onkin -- s--i
soikoon -- tuleva loppu leikistä; sen olemme vannoneet.

-- Niin, niin! totta se! lisäsi toinen.

-- Meitä ei suinkaan haluta odottaa kunnes hän lyö meidät kaikki työhön
kykenemättömiksi. Sitä aiomme estää. Ellei "hänen armonsa" tästälähin
tahdo hänestä vaaria pitää, niin kyllä me -- tuhat tulimmaista --
pidämme huolta, että hän pysyy aisoissaan. Joskin minä jälestäpäin
kadottaisin sekä jalkani että käteni, aion kuitenkin opettaa
herraselleni ihmisten tapoja. Me, työväki ja köyhempi kansa, emme saa
olla vähänkään pyöröpäisiä, jos olemme, pannaan meidät heti salpojen ja
lukkojen taa. Mutta kreivi -- Jumala varjelkoon -- hän saa lyödä
ihmisiä niin, että tulevat kenties koko elinajakseen työhön
kykenemättömiksi, joskin hän on hurjan hullu. Mutta niin ei enään
tapahdu, siitä saatte olla varmat. Hänestä kylläkin pidetään huolta nyt
-- sen olemme vannoneet.

Hyvä-huuto seurasi hänen sanojaan.

-- Mutta kuinka, hitto vieköön, on tämä tapahtunut? kysyi vanhus
uudelleen.

Eräs vaimo tuli hänen luokseen ja kertoi tapauksen tärkeimmät kohdat.

Kreiviä ei ollut näkynyt sitte kuin edellisenä päivänä suolla ja kun
metsänvartija kuuli, ettei hän ollut linnassakaan käynyt, tuli hän
levottomaksi. Pimeän tultua aikoi hän mennä kreiviä etsimään, sillä
kreivitär oli antanut käskyn etsiä häntä, jos hän sattui viipymään
tavallista kauemmin. Mutta hän ei ollut vielä ovea edemmäksi
kerjennyt, kun näki jo kreivin tulevan vuorelta. Jo etäälle näki hän,
että kreivi astui horjuen ja jalkansa kävivät ristiin; ja kun hän meni
häntä vastaan ja nosti hattuaan, seisoi kreivi kauan sanaakaan
puhumatta ja katseli häntä kummallisesti hymyillen. Mutta yht'äkkiä
tuli hän kuolon-kalpeaksi, ja löi nyrkillään metsänvartijata kasvoihin,
niin että tämä, joka ei kerjennyt puolustaa itseään, kaatui
tunnottomana maahan murtaen toisen jalkansa.

Puoli tuntia sitten oli tämä tapahtunut. Kun metsänvartija tuli
tuntoihinsa, oli kreivi kadonnut eikä metsästyskojussa ollut ketään
apuun kykenevätä, sillä vanha Anna, joka hoiti taloutta, oli vähän
varemmin mennyt linnaan, missä vietti yönsä. Hän oli silloin ruvennut
huutamaan apua, kunnes työstä palaava mies sen kuuli ja haki muita
ihmisiä apuun.

Heti lähetettiin sana Nörrekjaeriin, sillä päivän selvää oli, että
kreivi oli tullut rutihulluksi. Kymmenkunta suomökkien asujamia lähti
häntä etsimään viedäkseen hänet linnaan. Muutenhan täytyi peljätä mitä
hyvänsä tapahtuvaksi, kun hän noin hurja oli. Olihan hän jo kerran
aikonut tappaakin itseään ja nyt oli parasta ajoissa koettaa estää
mahdollisesti tapahtuvia onnettomuuksia. Pieni poika oli nähnyt hänen
menevän vuorille ja koska nyt oli kuutamo, luulivat he piankin
löytävänsä hänet.

Vaunuissa istui Aune ja kuuli kaiken tämän ja veri jähmettyi hänen
suonissaan.

Mutta pian tuli hän tajuntaansa. Ei, tätä hän ei voinut kestää. Hän
ymmärsi kaikki. Nyt tiesi hän, kuinka suuresti kreivi oli häntä
rakastanut ja hän itse oli syyllinen kaikkeen. Tulkoon mitä tuleekin --
hänen täytyi, hän tahtoi pelastaa kreivi.

Aavistus sanoi hänelle, että kreivi oli Vejrhöjnillä; ajattelematta
avasi hän hiljaan vaunujen oven siltä puolen, missä ei kukaan häntä
nähnyt ja hiipi ulos. Kaikkein huomio oli kiintynyt metsänvartijaan,
joka jo vähän liikutti itseään, eikä kukaan huomannut hänen pakoaan.
Hengästyneenä saapui hän vähän ajan perästä Vejrhöjnin alapuolella
olevaan pieneen laaksoon.

Täällä oli tyhjää ja hiljaista.

Silloin muisti hän pienen metsäkojun, missä oli ensi kerran kreivin
nähnyt. Mitään ajattelematta, miltei tietämättä, mitä teki, riensi hän
samaa leveätä polkua, jota olivat ensi päivänä yhdessä kulkeneet.

Jo kauas kuuli hän suurta huutoa, laulua ja melua kojusta. Pelkäämättä
meni hän lähemmäksi ja katseli akkunasta tupaan.

Tupa oli täynnä väkeä. He olivat kokoontuneet puusohvan edessä olevan
pöydän ympärillä, jossa oli olutpulloja sekä iso viina-astia. Köyhää
kansaa oli täällä koossa ja Aune tunsi monta heistä. Täällä loistivat
heidän silmänsä elämän halusta ja ilosta. Isäntä itse, vanha,
puolisokea ukko, istui sohvakulmassa, ja hymyili houkkamaisesti.
Toiset kilistelivät pullojaan ja lauloivat, uunin edessä istuva
puolikasvuinen poika soitteli käsi-urkuja. Pimeässä nurkassa istui
mustahapsinen tyttö. Hänen vieressään, käsi hänen kaulallaan -- eikö se
ollut? -- --

Aune oli huutamaisillaan.

Mutta samassa huomasi hän, ettei se ollutkaan kreivi, vaan joku toinen
nuori, vaaleaverinen mies suomajoilta. Hän näytti päihtyneeltä ja
intohimoisesti he suutelivat toisiaan.

Hän riensi pois.

Miltei tiedotonta kävi hän kaikkia polkuja, joissa he tapasivat kävellä
ja haki kaikki rotkot ja laaksot. Hänen täytyi -- hän tahtoi löytää
kreivi ennen tuin oli myöhäistä. Ajottain oli hän kuulevinaan
takaa-ajavien ääniä ja tuskissaan ollen, näki hän, kuinka he
heittäytyivät kreivin yli, taistelivat hänen kanssaan ja viimein veivät
hänet sidottuna pois. Se ei saanut tapahtua!... Kun hän vaan kykenisi
huutamaan! Vieläkin oli hän vakuutettu kreivin täällä olosta, että hän
oli hakenut juuri tämän paikan...

Samassa näki hän edessään olennon, joka liikkumattomana istui kasvot
käsissään.

Se oli kreivi.

Aune seisahtui kuten maahan naulattuna. Mutta kreivi oli kuullut hänen
askeleensa, otti kätensä kasvoiltaan ja asettui vastustusasentoon.

Kuutamo valaisi häntä. Hän oli avopäin, vaatteensa olivat revityt,
katsantonsa hurja ja miltei tuntematon.

Aune oli vaipunut kanervikolle peittäen kasvonsa. Kreivi ei tuntenut
häntä, vaan huusi hänelle asioita, joita hän ei ensinkään ymmärtänyt.
Aune huomasi, että hän oli aivan raivoissaan ja uhkasi häntä
nyrkillään. Silloin Aune nousi äkisti ja sanoi äänellä, joka värisi
pelosta ja tuskasta:

-- Jumalani!... Ettekö tunne minua?... Voi, kuulkaa minua!

Mutta hän seisoi yhä liikkumattomana, huusi ja pui nyrkkiä.

Aune painoi käsillään rintaansa. Oli kuin sydänmensä olisi haljennut.

Sitten nosti hän kätensä uhkaavasti taivasta kohti huutaen:

-- Isä... isä! ja vaipui polvilleen.

Samassa oli hän taas kuulevinaan takaa-ajavien äänet. Hän väänteli
käsiään ja ojensi ne rukoilevasti kreiviä kohti:

-- Kuulkaa!... ah, kuulkaa minua! Teidän täytyy paeta!...
kiiruhtakaa!... Ettekö kuule heidän tulevan?... He aikovat ottaa teidät
kiinni. Jumalan tähden, paetkaa, paetkaa! Katsokaa minua... ettekö
tunne minua?... Minä olen Aune Thorbjörnsen...

Nimeä kuullessa värisi hänen ruumiinsa. Hän astui askeleen taaksepäin
ja tähysteli häntä, kuten näkisi hän näyn.

-- Tunnen... luulen... sanoi hän tuskin kuuluvasti. -- Kuinka olette
tulleet tänne?

-- Kuulin, mitä aiottiin tehdä teille. Tointukaa, Herran tähden! He
löytävät teidät pian, ellette pakene... Muistatteko korkeitten vuorten
välissä olevan pienen tuvan vanhaa akkaa -- häntä, jonka luona
hiljattain olimme?... Menkää sinne... Sieltä ei kukaan etsi teitä...
mutta rientäkää, rientäkää, ennenkuin on myöhäistä!

Mutta hän ei kuullut Aunen sanoja. Hän oli astunut lähemmäksi ja he
seisoivat vastakkain. Huulensa liikkuivat ja silmistään loisti
heikkomielisyyden tuli. Aune kääntyi paetakseen; mutta samassa tarttui
kreivi suonenvedontapaisesti häneen ja veti häntä sellaisella voimalla
luokseen, että hän vaipui tunnottomana hänen rinnalleen.

       *       *       *       *       *

Tyhjät vaunut vierivät hiljalleen maantietä pitkin kahden peninkulman
päässä olevalle rautatien-asemalle, ne pysähtyivät kestikievari-talon
eteen, jossa joukko talonpoikia istui ja joi. Tallirenki tuli ja avasi
vaunujen oven, jonka jälkeen hän sanoi kuskille:

-- Mitä tavarata te tänäpänä kuljetatte?

-- Voitte kai nähdä, murisi hän.

-- En, totta tosiaan.

-- Mitä se on?

Mutta kun vanhus oli kavunnut kuskinistuimelta ja katsonut vaunuihin,
kalpeni hänen äyriäissaksensakin ja hän tähysteli säikähdyksestä
mykkänä avaruuteen.



XIII.


Oli leuto, kaunis ilta, muutama kuukausi myöhempään.

Sevillan laakealla katolla, nojaantuneena massiivisen kehyksen yli,
jossa oli tomaatteja ja kasviksia isoissa, punaisissa savi-astioissa
pitkin muuria, seisoi nuori nainen valkeassa puvussa ja katseli torilla
olevata ihmishälinätä.

Aurinko oli vast'ikään mennyt mailleen sinertävien vuorten
taakse lännessä ja samassa värittänyt toisen puolen taivasta
karneoolinpunaiseksi. Kaupungin monista kirkoista ja luostareista,
joiden lukemattomat pienet huiput olivat muita rakennuksia ylempänä,
muistuttaen kyyhkyislakkaa, kuului rukouskellojen ihmeen kaunis soitto;
kukista ja hedelmistä levisi ilmaan suloinen tuoksu.

Torilla, jossa pian tuli pimeä, oli puhuvia, nauravia ja laulavia
ihmisiä, joita tulvi kapeista kujista saadakseen hengittää raitista
ilmaa. Joukko kaasulyhtyjä sytytettiin katujen käytävillä ja torilla
paloi iso rovio, jonka ympärille kansaa kerääntyi nokisten miesten
viereen, jotka tulella paahtoivat papuja mataloissa rautapannuissa.
Siellä ja täällä näkyi vedenkantajia, isot savi-astiat olalla, ja
pienten vesimyymäläin edustalla tungeskeli nuorukaisia ja neitosia
iloiten ja riemuiten. Ei kukaan paheksinut, että rakastunut nuorukainen
painoi palavan suutelon valittunsa kaulalle tai povelle. Vanhatkin
hymyilivät tyytyväisinä, vieläpä lausuivat kehoittavia sanoja nuorille,
pienet aasit kuljettivat raskaita positiiveja ja muulta taholta kuului
kitarrin lumoavat äänet. Soiton innostuttamina rupesi pari siellä,
toinen täällä tanssimaan.

Nuori nainen valkoisessa puvussa -- Aune -- katseli maailman hyörinätä
ja pyörinätä, ajatuksensa kiitivät kotiinsa, sumupeitteisiin soihin
kaukana pohjoisessa, jossa kylmyys ja pimeys vallitsee. Hän muisteli
yksinäistä, pientä majaa korkeitten vuorien välissä ja kyssäselkäistä
vanhaa vaimoa, jonka luona hän ja ystävänsä olivat pimeänä syys-yönä
löytäneet suojaa rakkaudelleen ja turvapaikan itselleen. Pienissä,
yksinkertaisissa huoneissa, joiden pieninkin omituisuus oli jäänyt
hänen muistoonsa, olivat sumumaiset pilvet poistuneet heidän
mielistään. Täällä oli hän jälleen tullut täyteen tajuntaansa ja kun he
seuraavana yönä jättivät vanhuksen hyvästi paetakseen maasta, oli
heidän taivaansa sininen; ainoakaan pilvi ei sen jälkeen ollut heidän
onneaan pimentänyt.

Ensi aikoina oli Aune tosin -- etenkin unissa -- nähnyt isänsä
uhkaavana edessään. Mutta rakastettunsa suutelo poisti sen heti. Oli
kuin tuo isän varjo ei oikein viihtyisi etelän valon ja kukkain
joukossa ja nyt se ainaiseksi katosi hautaan.

Hänen onnensa oli täydellinen, kun kreivittäreltä, joka viimeinkin oli
saanut tietoja heidän olinpaikastaan, tuli kirje. Hänen ihmeekseen ei
kirje sisältänyt ainoatakaan nuhtelevaista sanaa, sitä hän vaan
suri, ettei poikansa eikä Aunekaan ollut sanallakaan ilmoittaneet
salaisuuttansa hänelle. Hän oli varmasti vakuutettu, että pojalleen oli
onneksi, mitä oli tapahtunut; kaikesta päättäen, ei hän hetkeäkään
epäillyt, että poikansa oli löytänyt juuri sen, joka kykenee
palauttamaan häntä huonoilta teiltään. Tosin olisi hän toivonut, että
he toisella tavalla olisivat yhtyneet liittoon; ja vaikkakin hän omasta
puolestaan piti rakkauden siteen ainoana sitovana, pyysi hän kuitenkin,
että he tulevaisuutta varten antaisivat kirkonkin vahvistaa liittonsa.
Hartaasti toivoi hän myöskin, että he pian tulisivat kotiin; hän tunsi
loppunsa lähestyvän ja tahtoi mielellään kerran vielä nähdä heidät
ennen kuolematansa.

Aune, tuossa seisoessaan, muisteli kirjettä ja kyyneleet nousivat hänen
silmiinsä.

Silloin huomasi hän käden hiljaa laskettavan hänen vyötäreilleen. Mutta
hän ei kääntynyt; aivan hyvin tunsi hän tämän käden. Huulensa
hymyilivät ja päänsä painui sivulle päin, kunnes se löysi luonnollisen
lepopaikkansa toisen hartioilla. Molemmat kätensä pani hän sitte
kädelle, joka oli hänen vyötäreillään ja tuntiessaan pitkän, hellän
suudelman otsallaan, ummisti hän silmänsä ja nojautui lujemmasti
ystäväänsä.

Näin seisoivat he kauan liikkumattomina. Torilla tuli vähitellen
hiljaista. Ihmisjoukot hajaantuivat ja pimeys peitti kaupungin. Viimein
sammutettiin lyhdytkin ja ainoastaan kirkkaat tähdet pilkistivät
taivaalta alas molempiin rakastuneihin.

-- Mitä sinä ajattelet? kysyi kreivi poistaen kädellään hiukset hänen
otsaltaan.

-- Sinä et koskaan voisi sitä arvata.

-- Eihän sinulla vain ole ikäviä ajatuksia? Minusta sinä olit itkenyt,
kun minä tulin.

-- Mutta en surusta.

-- No, silloin on kaikki hyvin.

-- Muistelin päivää -- muistatkohan sinä sen? -- kun me istuimme
alapuolella Vejrhöjniä. Kuulimme silloin vanhan Jaakko-paimenen
laulavan, ja kun minä kysyin, miksi siellä kotona oli niin monta
heikkomielistä, sanoit sinä syyn olevan sen, että linnassa kummitteli.
Mitä oikeastaan sillä tarkoitit? Sitä en koskaan saanut tietää.

-- Etkö koskaan siellä kotona mitään huomannut?

-- Mitä?

-- Etkö koskaan nähnyt punasilmäistä kissaa ja miestä, jonka hampaat
kalisivat? Etkö myöskään kuullut koiraa, joka itkee kuten ihminen, tai
kanaa, joka laulaa joka juhannus-yö -- kaikki tapahtuu suolla?

-- Mitä oikeastaan tarkoitat?

-- Sitä on vaikea selittää, ellet itse ole mitään huomannut. Mutta,
etkö tosiaankaan ole kuullut kanojakaan, jotka laulavat?... Etkö
nytkään... kun olet omani?...

Aune katsahti ylös ja hymyili punastuen, Sitten pani hän molemmat
kätensä hänen kaulalleen ja suuteli häntä intohimoisesti.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Aave" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home